Olisi ihanaa...

No niin! Nyt olisi sitten eka postaus, Olisi ihanaa! Tässä kävi niin, että aloin vain kirjoittamaan ja siitä sitten muotoutui tällainen tarina. Se kertoo ensimmäisten numerotodistusten jaosta. 

“Hei hei”, mumisin ulko-ovelta äidille, joka toivotti hyvää viimeistä koulupäivää. Se viimeinen päivä oli aina paras, enkä malttanut odottaa että saisin elämäni ensimmäisen numerotodistuksen. 

  Avasin oven ja aloin lampsimaan kohti tuttua koulua, jossa olin oppinut monta tärkeää asiaa. En oikeasti inhonnut koulua, kuten jotkut luokkalaiset, mutta joskus se vaan vähäsen tympi. Nyt olin kuitenkin täynnä intoa. Viimeinen päivä nelosella! Voi, kuinka ihanaa. Ja saan ensimmäisen numerotodistuksen! Jännittävää, mutta silti… voi, kuinka ihanaa. 

  Vaivuin omiin ajatuksiini kävellessäni kaunista pikku tietä kohti koulua. Monta nättiä koivua ja pensasta olivat vieretysten sillä tutulla hiekkatiellä, mutta nyt ne jäivät täysin huomiotta. Vaivuin unelmiin.  

  Olisi ihanaa, jos joskus saisin julkaistua omaa musiikkia. Mutta minkälaista musiikkia? Sillä ei ollut väliä… sellaista, joka tuntuu juuri sillä hetkellä sopivalta. Se oli suurin haaveeni, unelmani. Kun joka päivä kuulokkeet korvilla kulkeva tyttö, kuten minä, saisi joskus itsekin aikaan jotain musiikkia olisi todella siistiä! 

  Olisi ihanaa, jos pääsisin aikuisena poliitikoksi. Siihen vanhempani sanoivat, että se ei ole yhtään mahdotonta ‘noin fiksulle tytölle.’ En ollut varma, olisinko samaa mieltä vai eri mieltä. Tiesin olevani suhteellisen järkevä, mutta en tiennyt olisiko minusta ihan poliitikoksi…

  Olisi ihanaa saada matematiikasta kymppi. Se oli mahdotonta. En koskaan saisi matikasta kymppiä… mutta aina kannattaa unelmoida. 

  Olisi ihanaa, jos en saisi yhtäkään seiskaa todistukseeni. En tiedä kuinka mahdollista tuo oli… 

  “Aurora!” kuului ystäväni Ronin ääni suoraan edestäni. “Öö… herätys…”

  Havahduin unelmista ja katsoin suoraan Ronin ruskeisiin silmiin. “Ai, moi.” 

  “Moi vaan.” 

  Olin tullut huomaamattani koulun pihaan, joka oli täynnä innokkaita ja vähemmän innokkaita oppilaita. Minä olin sieltä innokkaimmasta päästä. 

  “Me. Saadaan. Tänään. Ekat. Numerotodistukset!” huusin jännittyneenä Ronille, joka ei näyttänyt yhtä innokkaalta tai hermostuneelta kuin minä. 

  “Tiedän”, Roni sanoi. “Koita nyt vähän hillitä itseäsi, ettet pyörry todistuksien jaossa! Ja mä olen täysin varma, että numerosi eivät ole huonoja. Varmaan joka aineesta kymppi.” 

  “En mä nyt ihan niin hyvä ole”, huomautin virnistävälle Ronille. 

  “Oletpas”, hän sanoi. “Lyödään vetoa yhdestä tikkarista, että sulla on vähintään viisi kymppiä.” 

  “Sopii”, naurahdin. ‘Kaikesta kymppi’ oli muuttunut yhtäkkiä ‘viidestä aineesta kympiksi’. 

  Lähdimme lipumaan kohti koulun pääovea, jossa moni oppilas jo odotti. 

  “Paljonko kello on?” Roni kysyi. 

  “Voit sä itsekin katsoa”, huomautin hänelle ja viittasin koulun seinässä olevaa kelloa. “Siinä on kello.” 

  “Ahaa, mä en ole ennen huomannutkaan”, Roni sanoi. “Kello on kahdeksan kaksitoista. Ja nyt”, hän sanoi, kun viisari oli pompannut yhden minuutin eteenpäin, “se on kahdeksan kolmetoista.” 

  “Pitää vielä hetki odottaa… äh”, sanoin yli-inhimillisen virkeänä. Numerotodistusten jako oli sellainen asia, jota olin odottanut ekaluokasta saakka. 

  Ja taas muu maailma hävisi ympäriltäni ja rupesin taas haaveilemaan. Tällä kertaa se laukesi, kun huomasin yhden luokkani tytön, Bellan, joka joskus oli aika ärsyttävä. 

  Olisi ihanaa ystävystyä johonkin josta en ole ennen pitänyt. Sitä toivoin niin paljon – luokallani oli monta tyyppiä, joista en tykännyt, mutta jos ystävystyisin heidän kanssaan paremmin, ehkä pitäisin heistä enemmän silloin. 

  Olisi ihanaa nähdä joku bändi livenä. Se oli yksi suurimmista unelmistani. Ei ollut vaikeaa löytää bändiä, josta pitäisin. Kuuntelin oikeastaan kaikenlaista; kummallisuuksia, hevimetallia, rauhallista, suomenkielistä, rokkia… voisin luetella loputtomiin. Jos jonkun lempibändini (joita on ehkä tuhat) keikalle pääsisin, se olisi maailman siistein juttu. 

  Olisi ihanaa pelastaa jonkun huono päivä. Minulla oli monta pikku asiaa, jotka olisi ihana toteuttaa. Haluaisin, että kaikilla on hyvä mieli, niin miksi en itse tahtoisi saada jotain hyvälle tuulelle… 

  Kellot soivat. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä, kun oppilaita alkoi virrata sisään. Pian minäkin olin osa sitä virtaa Ronin kanssa, ja etsin katseellani toisiakin luokkani oppilaita. Olin niin jännittynyt… mitä jos vain vaipuisin taas unelmiin siksi aikaa, kun todistuksia jaetaan?

  Luokassa monet oppilaat vaikuttivat ihan tavallisilta – minua lukuun ottamatta. Heitä ei näyttänyt liiemmin jännittävän todistusten jako. Ehkä minun lisäkseni hermostuneita olivat Alli, Iiris ja Topi. Heillä oli aina tarve saada mahdollisimman hyvät numerot. Minulla ei edes ollut kovin vahvaa sellaista tarvetta, mutta silti jännitti. Olihan nyt ensimmäinen numerotodistusten jako. 

  Ensimmäisenä oli Iiriksen vuoro hakea todistuksensa. Katselin, kun tyttö käveli naama punaisena opettajan luo. Opettaja antoi todistuksen ja Iiris käveli jännittyneen oloisena pois ja vilkaisi todistustaan.

  “Hei, Aurora!” Iiris huudahti minulle kun oli katsonut sen läpi.

  “No… mitä?” kysyin hermostuneena. Vääntelin sormiani. 

  “Sain viisi kymppiä!” Iiris sanoi iloisena. 

  “Ai, kiva… hienoa!” sanoin, mutta pääni sisällä oli säikähtänyt minä. Roni sanoi, että saan vähintään viisi kymppiä, mutta hänellä oli tapana liioitella usein. 

  Mutta nyt – nyt pitää vain rauhoitella itseään jollakin tavalla. 

  Olisi ihanaa olla tyytyväinen itseensä. Olin liian vähän vain tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olin saanut aikaan. Olisi mukavaa olla välillä tyytyväinen omiin juttuihin, kuten vaikka kirjoittamiini runoihin. 

  Olisi ihanaa joskus julkaista omia runojani. Runoista puheen ollen – niiden julkaisu oli yksi suurimmista toiveistani. Jos saisin vaikka jonkun YouTube-kanavan aikaiseksi vanhempana; siellä voisin lukea niitä. Tai vaikka blogi. 

  Olisi ihanaa olla jonkun idoli. Se olisi mahtavaa. Jonkun idoli! Joku ihailisi minua ja arvostaisi touhujani… 

  “Aurora Metsäpuro”, kuului opettajan ääni, ja oli minun vuoroni hakea todistus. 

  Kävelin vapisevin askelin opettajan luokse ja otin vapisevin käsin todistuksen. Opettaja toivotti hyvää kesää, ja kävelin takaisin Ronin viereen. Istahdin alas ja keräsin itseni. Sitten vedin syvään henkeä ja rupesin etsimään neljännen luokan todistusta. Kun se sitten löytyi, sain ilahtua. Se oli lievästi sanottu – riemastua oli oikea sana. 

  “Roni!” huudahdin ystävälleni, joka juuri tutkiskeli omaa todistustaan. “Sä taidat saada tikkarin.”

  “Ai niinkö – tietenkin”, Roni nauroi. “Montako kymppiä?”

  “Kuusi!” 

  “Vau, mä sain vaan kaksi. Muut oli ysejä ja kaseja.”

  “Mä sain matikasta kympin!” huudahdin. Ihanaa, olin toteuttanut yhden haaveistani.

  “Entä käyttäytymisestä?” Roni kysyi ja katseli ylpeänä todistustaan. “Mä sain kympin.”

  “Mäkin. Ainoa kasi oli ympäristöopista… ei ihme, koska en tykkää siitä melkein yhtään vaikka aluksi ajattelin, että siitä tulisi lempparini”, sanoin. “Onneksi ei tullut yhtäkään seiskaa.”

Koulun jälkeen kävelin Ronin vierellä pyörien suuntaan. Tällä kertaa päässäni pyörivät lähinnä kesäherkut. 

  Olisi ihanaa hakea jätskit. Tosiaan…  

  “Hei, Aurora”, Roni sanoi juuri kun olin päässyt ajattelemasta jäätelöä. “Mitä tuumaat, jos hakisimme jätskit?”