Viljan ajatuksia

Mitä ikinä tapahtuukin Valo vastarannalla Katse ylös kohotettuna Tuntuu kuin ne ymmärtäisi mun tunteet En mä ookkaan kuin muut Ja ne muut sanoo joskus joku on mennyt pieleen mutta mä en kuuntele, mä oon vain oma itseni Valot revontulien, jotain nekin sanoo Täällä tuntuu aina että mä olisinkin ihan normaali eikä kukaan mua vihaisi Rauha, kaukainen humina jostain puiden välistä Rannalla laiturin päästä jäälle astun, pelon mä häädän kokonaan pois Kaikkien katseiden joita mä päivän aikana sain – ihmettelevien ja halveksuvien – lähde on tuntematon Miten kaikki alunperin tapahtui (ja missä vaiheessa ihmisistä tuli niin itsekkäitä ja ennakkoluuloisia) Mutta kun mä katson illalla tähtiin, mä tunnen olevani aina hiukan lähempänä vastausta vaikka mä tiedän että mä oon niin kaukana siitä kuin on mahdollista Joillakin oli sama määränpää, jotkut etsi yhtä matkalle mukaan, joillekin tärkeintä oli vaan että saa tehdä jotakin hyödyllistä Jotkut tahtoi muuttaa maailmaa, mutta jotkut päätyivätkin vaan

Kauniin maailman ihme Etsimässä omaa tapaa elää Etsimässä uusia teitä, polkuja poiketen valtatieltä Etsimässä ystäviä Etsimässä yhtä Matkassa tuli mutkia mutta yritin luoda uuden maailman itselleni. Varmin askelin kuljin eteenpäin ja sysäsin tieltäni kaikki esteet. Kerran yhtenä tavallisena päivänä – se oli torstai, muistan sen – törmäsin. Olin keskittynyt kirjaan tai johonkin siinä tiellä kävelemässä kotiin kun joku, yksi niistä auringonsäteistä, osui tielleni. Meidän maailmamme kohtasivat siinä tilanteessa, tiemme, polkumme yhtyivät. Olin aina miettinyt milloin se tapahtuisi, odottanut illat pitkät rivien maailmaan sukeltanut. Mutta oppinut en ollut kuinka yhtäkkiä se voi tulla, yllättää, viedä jalat alta. Tuntui että katse kosketti syvälle, sai uuden tunteen aikaan kun kirkkaan vihreät silmät löysivät omat ruskeani Oli kuin olisin haistanut taas sateen jälkeisen tuoksun tai istunut kesäiltana pöydän ääressä mutta paljon parempaa Se oli tilanne joka tuntui kestävän vähän alle ikuisuu