Kaukaiset valot

 Heips! 

Tässä on kirjoittamani lyhyt tarina oudosta tunteesta. Olen pienenä nimennyt tunteen “hajänyhteydeksi” – haikeus, jännitys ja yhteys. Yhteys mihin? Sitä en tiedä, enkä myöskään mistä haikeus tai jännitys tulee. 

Isä ainakin tietää tunteen, joten kertokaa tuolla kommenteissa, jos se on teillekin tuttu. 

Nyt on siis aika aloittaa “Kaukaiset valot” -tarinan lukeminen. :) 

Kaukaiset valot

Yö oli kostea ja viileä, sellainen lokakuun alun yö, jolloin ihmiset pysyttelivät mieluusti sisällä, peittojen alla. 

Maa tuoksui märältä ja kuu paistoi karujen, lehdettömien puiden koruttomien oksien välistä. Ehkä jossain puussa riippui vielä pieni, mädäntynyt keltainen lehti. Puiden alla maassa oli pieniä lehtikasoja, joiden päältä astuessa kuului hiljaista rapinaa.   

Tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta ja valaisivat edes vähän sitä tummaa yötä. 

Oli paljon helpompaa löhötä sisällä vällyjen alla muistellen ihanaa kesää ja vihreitä puita. Sitä ihanaa aikaa, kun kukat koristavat tienvieruksia ja ilmassa leijuu ihana syreenin tuoksu. Ja niitä iltoja parvekkeella katsellen auringonlaskua hellepäivän iltana. 

Mutta vaikka jotkut niin tekivät, kaksi hahmoa hiippailivat pienen kylän yllä kohoavalle kalliolle. He halusivat nauttia syksyn tuomasta hämyisästä tunnelmasta. Heillä oli taskulamppu mukanaan ja siitä oli paljon apua. Kalliolla nimittäin oli paljon kiviä, joihin pystyi kompastua. Kallio oli kaiken lisäksi liukas, joten piti valita tarkasti askeleensa. 

Toinen hahmoista oli ruskea- ja pitkätukkainen tyttö, jolla oli yönsiniset, isot silmät. Hänellä oli yllään vaaleansininen farkkutakki ja sen alla paita, jota koristi jonkun hevibändin logo. Kovaääninen nauru raikui aina välillä muuten niin hiljaisessa yössä. Tämä kallio oli hänelle tuttu ja tärkeä paikka – hän jopa näki siitä unta viime kesänä. Ruskeatukkainen tyttö tykkäsi kirjoitella runoja erilaisista tunnetiloista.  

Toisella taas oli valkonen polkkatukka ja kirkkaanvihreät silmät. Hänellä oli musta, ihonmyötäinen paita ja 90-luvun farkut. Kapeat huulet vääntyivät pieneen hymyyn aina silloin, kun toinen nauroi erittäin kovaäänisesti. Aina välillä hän sanoi jotain hiljaisella äänellä. Hän taas rakasti maalaamista ja tunteiden esille tuomista niiden värimaailmalla ja tunnelmalla.  

Yhdessä nämä kaksi tyttöä olivat erinomainen parivaljakko, varsinkin lokakuun yössä kiipeämässä kalliolle.  

Kallio oli korkea, joten heillä kesti jonkin aikaa, kunnes he seisoivat ylhäällä ja kylän keskusta aukeni heidän edessään. Jopa lyhyt tyttö vaikeni nähdessään monia pieniä taloja, joiden ikkunoista paistoi kirkas ja kotoisa valo. Katulamput ympäri kylää sammuivat hiljalleen, mutta ne vähäiset vielä palavat loivat ihanan tunnelman. 

Tytöt katsoivat toisiaan. Kumpikaan ei osannut selittää sitä tunnetta, joka tuli siinä seistessä. Siinä se kylän keskusta oli, ihmiset taloissa katsoivat ehkä telkkaria, jotkut söivät myöhäistä iltapalaa ja jotkut pesivät hampaita valmiina menemään nukkumaan. Jotenkin tuntui, että oli yhteydessä kaikkeen. Kaikkiin. Sitä tunnetta ei osannut selittää, mutta ainakin tytöt nauttivat siitä. 

Kaukana kylän takana näkyi hämäränä pitkälle levittyvä suuri metsä, ja vielä sitäkin kauempana pieni punainen piste, linkkitornin valo. Autojen etuvalot erottuivat vähän matkan päässä olevalta maantieltä pieninä pisteinä. Siellä ajoivat lukuisat ihmiset, ehkä kuuntelivat jotain hyvää biisiä, ehkä yrittivät saada unta. 

Linkkitornin takana olivat vielä tuulimyllyt, joidenka vihreät valot erottuivat hitusen. Valoisalla ne näkyivät hyvin, mutta nyt näkyivät ainoastaan pienet vihreät pisteet. 

Tytöt pysyivät pitkän aikaa aivan hiljaa, hämmästyneinä siitä ihanan oudosta ja tunnelmallisesta tunteesta. He eivät tienneet, ehkä viisi minuuttia, ehkä viisitoista. Tai sitten tunnin. 

He kuulivat kerran, kun pöllö huhuili jostain kaukaa. Vaaleatukkainen tyttö kääntyi katsomaan, jos näkisi sen. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kuun yhden korkean ja vanhan puun oksien takaa. Se sai lehdettömän puun näyttämään samalla kauhealta, mutta samalla kauniilta. 

Mutta siinä meni samalla se outo tunne. Vaikka kuinka hän pinnisteli ja katsoi keskustaa, hän ei saanut sitä takaisin. Ja kun hän teki niin, ruskeatukkaisen tytön fiilis katosi myös, koska hän ei saanut enää keskityttyä tunteeseen. 

Lopulta hän ehdotti vaaleatukkaiselle tytölle, että he lähtisivät nukkumaan. Tytöt olivat onnellisia, vaikka tunne katosi.

He kulkivat samaa tietä alas, ja nauttivat täysin siemauksin siitä lokakuun yöstä. Kaikki tuntui oudolta sen tunteen jälkeen. Ihanalta.

Ja vaikka tytöt nukahtivat sänkyihinsä täysin väsyneinä päästyään, yö jatkui vielä pitkään sen jälkeenkin. Ehkä joku toinenkin seisoi sinä yönä sen kallion päällä… 

Ja aamulla, kun tytöt heräsivät, kaukaiset valot tuntuivat etäisiltä. Silti siitä oudosta tunteesta oli kuitenkin jäänyt ihana muisto. Kenties se vielä joskus palaisi takaisin…