Se kuuluu elämään – #1

 Morjensta! Nyt on kova juttu – ensimmäinen jatkotarina tässä blogissa! “Se kuuluu elämään” kertoo 12-vuotiaasta Amelia-nimisestä tytöstä, jonka isä on kadonnut ja äiti kuollut. 

Alun perin mun piti tehdä tästä fantasiatarina, mutta se ei tuntunut oikein hyvältä tähän. Nyt se on realistinen, ja olen siihen ihan tyytyväinen. Jatkoa tulee sitten, kun seuraava osa on julkaisukelpoinen, mutta välissä tulee ehkä pari muuta postausta… nyt aion kuitenkin keskittyä kirjoittamaan tälle jatkoa. :D  

Ja hei, jos vain saat, niin kerro ihmeessä mielipiteesi kommenteissa! Se tekisi minut todella iloiseksi. Muistathan tehdä sen kuitenkin asiallisesti. ;)

Mutta nyt – nyt on aika aloittaa Viljan ajatusten ensimmäisen jatkotarinan lukeminen. Olkaa hyvät!

EDIT: Tämä jatkotarina ei enää jatku, mutta luettavaksi olen tämän jättänyt :D Ei mitään parasta laatua :)

Se kuuluu elämään – #1

“Siitä on nyt tasan vuosi”, ystäväni Isla sanoo minulle ensimmäisen koulupäivän ensimmäisen välitunnin alussa vakava ilme kasvoillaan. “Sä tiedät mistä puhun, Amelia.” 

“Tiedän”, huokaisen mietteliäästi ja katson ympärilleni. Kaikki ovat niin onnellisia, paitsi minä; koulun nuorimmat oppilaat juoksentelevat pitkin poikin leikkimässä hippaa. Vähän vanhemmat oppilaat juttelevat ja nauravat – tai sitten yrittävät hiippailla vaivihkaa sisälle. Nyt kun keskikesän helteet ovat loppuneet ja tilalle on tullut vähän alle parikymmentä astetta (joka on minulle paljon mieluisampi kuin edellä mainittu), joistakin tuntuu kylmältä semmoinen hyytävä pakkanen… Sen takia pitää koittaa huijata opettajia ja pujahtaa sisälle. 

“Muttei meidän siitä tarvi puhua”, Isla lisää nopeasti ja alkaa kaivamaan housuntaskuista hiusharjaa, jolla pian alkaa sukimaan valkoisia hiuksiaan tavalliseen tapaansa hermostuneena. “Totesin vaan…”

“Joskus mun kyllä tekee mieli puhua siitä”, sanon vaitonaisena. “Mutta ei nyt.”

Isla nyökkää ymmärtäväisesti. 

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tahtoisin olla oman itseni kanssa. Mietin hetken, sanoisinko kaipaavani omaa rauhaa. Lopulta tulen siihen tulokseen, että miksi Isla siitä loukkaantuisi, sillä kyllähän minä saan tuntea mitä tunnen. “Joo… saisinko hetken omaa rauhaa?” kysyn Islalta, joka näyttää hämmästyneeltä, mutta nyökkää silti. 

“Toki”, hän sanoo.  

Pujahdan muutaman puun välistä koulun leikkikentän reunaan, jossa on pari isoa koivua, ja aion kohta kiivetä toisen niistä oksalle. 

Otan vasemmanpuoleisen koivun matalimmasta oksasta kiinni, ja nostan itseni sen päälle. Sitten vedän itseni seuraavalle, seuraavalle… seuraavalle ja seuraavalle oksalle, kunnes hengähdän hetken. Pian taas jatkan kiipeämistä, ja lopulta olen melkein latvassa. Määränpäässäni.   

Nyt saan kunnolla mietittyä isääni. Hän katosi tasan vuosi sitten. Minun mielestäni Islan ei olisi tarvinnut huomauttaa siitä minulle, tiedän kyllä ihan hyvin. Pian koko Isla alkaa ärsyttämään minua, miksi hänen aina pitää puuttua minun asioihini? Mutta se huolestuttaa samalla. Miten noin tärkeä ystävä voi yhtäkkiä alkaa tympimään? 

No, isäänihän minun piti miettiä, eikä Islaa. Ihanaa isääni, joka piti minusta huolta äidin kuoleman jälkeen.  

Aina, jos joku huolestutti, isä lohdutti, ja hänelle pystyin kertoa aina kaikki huoleni. Isla on kyllä paras ystäväni, mutten ihan kaikkea hänelle halua kertoa. Isälle pystyin… ennen kuin hän lähti eräänä ihan tavallisena lukuvuoden ensimmäisenä päivänä töihin. Sieltä hän ei enää kuitenkaan palannut. Ja siihen loppui se huolien kertominen. Nykyään asun vanhalla isoäidillä, jolle en kaikkea voi kertoa, sillä hän luultavasti vain ottaisi minun huolet omaksi huolekseen, enkä halua sitä. 

Asetun makuuasentoon sille oksalle, jonka päällä koko alakoulun ajan olen istunut tarkkailemassa oppilaiden touhuja tylsinä päivinä. Vieläkin, vaikka oksa alkaa käydä pieneksi kaksitoistavuotiaalle, olen siellä aina väliajoin. Se on vahva oksa melkein puun latvassa. On kiva olla lehtiverhon takana piilossa, eikä kukaan minua sieltä huomaa. Joskus haaveilen, joskus luen kirjaa, joskus vain olen. Siitä piilopaikastani ei Islakaan  tiedä, koska olen siellä aina yksin, silloin kun kysyn häneltä, että ‘saisinko omaa rauhaa’, tai kun hän on poissa koulusta. Onnistun kiipeämään sinne aina silloin, kun toisten katseet ovat muualla tai he keskittyvät johonkin ihan muuhun. Tai – mistäs sitä tietää, vaikka joku olisikin joskus nähnyt minun kiipeävän sinne?

Suljen silmäni ja vaivun omiin ajatuksiini. 

Meinaan jo nukahtaa oksalle, kun kuulen jonkun kuiskaavan: “Hei.” 

Hätkähdän hereille ja vilkaisen ympärilleni. Ai niin, nyt on ensimmäinen koulupäivä kuudennella, ja lepään Piilopuussa. 

Katson alas, mistä ääni kuului, ja näen ruskea- ja takkutukkaisen pojan, joka tarkkailee minua hämmästyneenä. Ai niin, hänhän on meidän luokan uusi oppilas.

“H-hei…” änkytän hiljaa.

“Anteeksi, jos mä keskeytin jotain mutta ajattelin vaan tulla vilkaisemaan, kun näin…”

“Ei ei ei, tänne… saa kyllä tulla”, sanon äkkiä. Enhän minä voi häätää poikaa!

“Okei, voinko tulla sinne ylös?” poika kysyy ja näyttää nolostuneelta. “Mä vain tahtoisin saada uuden kaverin heti, kun tulen tänne. Olen siis uusi oppilas…”

“Tule vaan”, sanon. Enhän minä häntä voi kieltää tulemasta, mutta olisin silti halunnut omaa rauhaa. No, ei sille voi mitään… pian kuitenkin huomaan, että tein hyvin päästäessäni pojan Piilopuuhun.

Poika kiipeää nopeasti puuhun, aivan liian nopeasti. Ja kun hän huomaa ällistyneen ilmeeni, hän virnistää. “Siellä missä ennen asuin, oli paljon puita.” 

“Joo”, sanon ja vilkaisen ympärilleni. 

“Kaunista”, poika sanoo ja vilkaisee hänkin ympärilleen. Minä nyökkään, ja sitten hän näyttää muistavan jotain. “Ai niin, mä unohdin kertoa nimeni!” Hän nauraa nolona. “Olen siis Leo.” 

“Mä olen Amelia”, kerron Leolle. 

Juuri silloin kellot soivat ja hyppäämme alas puusta. Seuraavaksi on siis nimikierroksen aika, sillä koko ensimmäinen tunti meni siinä, että uusi opettajamme selosti jotain siitä, kuinka hän on se luokan pää, ja kuinka häntä ei missään nimessä saa vastustaa, ja selitti itsestään ja paasasi muutamalle oppilaalle, jotka supattelivat salaa. Hänestä tuli heti ärsyttävin opettaja koko alakoulun aikana. Se on nyt helppo sanoa, sillä hän on samalla viimeinen alakoulun opettaja minulle. 

“Mitä tuumaat siitä neiti Jäävuoresta?” Leo kysyy juuri kun olen päässyt ajattelemasta uutta opettajaani.

“Nimi on osuva. Niin jäinen ja hyytävä tyyppi…” 

“Olet oikeassa”, Leo nauraa. Hän vilkaisee ympärilleen, ja näyttää huomaavan jotain. Sitten hän vakavoituu. “Shh! Hän on tuossa!” Leo osoittaa aivan oikeaa neiti Jäävuorta, opettajaamme, joka luo meihin hyytävän tuijotuksen. Häntä ei kuulemma saa kutsua ‘opeksi’ tai ‘Stellaksi’, joka on hänen oikea nimensä. 

“Nyt taidettiin mennä liian pitkälle”, kuiskaan Leolle, joka nyökkäilee säikähtäneenä. 

“Voieivoieivoiei… mä en koskaan ole joutunut hankaluuksiin”, Leo panikoi. 

“Mä luulen että nyt on korkea aika”, sanon hänelle, “ja tulet joutumaan vielä monia kertoja ilman syytä, sillä hän on neiti Jäävuori.” Sitten vilkaisen Jäävuorta, mutta hän ei näytä kuulleen mitään, vain ihan huvikseen mulkoillut minua ja Leoa.  

Seuraavaksi katseeni osuu Islaan, joka näyttää vihaiselta. Hän tuijottaa minua ja Leoa kuin olisimme hänen vihollisiaan. Miksi hän nyt noin on suuttunut? Sanoin hänelle, että haluan olla omissa oloissani, mutta Leo tuli enkä minä nyt hänelle voinut sanoa päin naamaa että ei, älä tule tänne.  

Isla kävelee asenteellisesti luoksemme ja puhkeaa puhumaan: “‘Omissa oloissa’ onkin näköjään ‘poikaystävän kanssa’! Olisit sä nyt voinut puhua mulle totta! Ja kertoa, että olet saanut poikaystävän”, hän lisää vielä mumisevalla äänellä. 

“Leo ei ole mun poikaystävä”, kerron Islalle, joka näyttää raivostuvan vieläkin enemmän. “Enkä voi sanoa hänelle, että älä tule tänne Piilo… keinuun.” 

“Keinuitteko te yhdessä?” Isla sanoo pilkallisesti. “Ette ole enää ekaluokalla. Enkä minä usko, ettei hän ole poikaystäväsi.”

“Isla, me ollaan tunnettu vasta kymmenen minuuttia!” huudahdan. 

Olemme jo koulun sisätiloissa, ja keräämme paljon hämmästyneitä ja ärsyyntyneitä katseita. 

“En usko sitäkään. Kävit kesälomalla melkein joka toinen päivä siellä… missä se nyt olikaan… Kuukylän rannalla.” 

“Ai, siellä missä niitä metsiä on”, sanon. “Kävin siellä uimassa kaverini kanssa! En tapaamassa Leoa. Ja olin siellä suunnilleen kerran kahdessa viikossa. Siitä tuli yhden kaverin kanssa kesäperinne.”  

Leo näyttää nolostuneelta ja ärsyyntyneeltä. “Mitä jos vain unohdetaan tämä, ja voitte taas olla kavereita?” 

 

“Ei! Ei me voida olla kavereita, jos Amelia salaa minulta asioita ja valehtelee!” Isla huutaa ja kävelee temperamenttisesti pois paikalta. Sitten hän pysähtyy ja huutaa olkansa yli kaikille: “Amelia ja Leo ovat yhdessä!” Monet tuijottavat vuoroin häntä, ja vuoroin minua ja Leoa. Miten lapsellinen Islasta tuli? 

“Hienosti meni”, Leo kuiskaa. 

Koulun jälkeen kävelen Leon kanssa pyörätelineiden luokse. Hänkin on tullut pyörällä. 

Isla ei enää puhu minulle. Hän hengailee yhden Kian kanssa. Kia on ollut ekaluokasta saakka minulle jotenkin ilkeilevä, ja kerroin siitä joskus Islalle, joka luultavasti on nyt oikein mielellään selittänyt sen hänelle. Ainakin he hihittelevät yhdessä ja osoittelevat minua ja Leoa.  

Miksi Isla suuttuu noin pienestä jutusta? Yhtäkkiä minäkin tunnen kiukun voimistuvan sisälläni. Olen monta kertaa antanut Islalle isompiakin asioita anteeksi, ja nyt HÄN alkaa vihoittelemaan minulle siitä, olen ollut kohtelias Leolle! Mikä hänellä on? 

Samassa Kia kävelee luokseni ovela ilme kasvoillaan. “Oletko oikeasti joskus ollut kaupassa, törmännyt johonkin tuntemattomaan tyyppiin, jota luulit isäksesi ja halannut häntä?! Isla kertoi.”   

Isla? Mitä sinä menit kertomaan?! Ihan vaan noloimman tilanteeni? Nyt kiukku vaihtuu vihaksi. “En!” huudan Kialle. “Se on vaan Islan juttuja. Hän on hyvä keksimään omasta päästään.” Ääneni hajoaa raivon myötä. 

Leo mulkoilee Kiaa. 

“Niin tosiaan”, Kia sanoo tyynesti hitusen sarkasmia äänessään. “Onko muuten ollut mukavaa poikaystävän seurassa?”

 

“Äh, hän ei ole mun poikaystävä!”

“Selvä”, Kia sanoo ovelasti. Sitten hän kääntyy sinne päin, missä Isla toljottaa puhelinta. “No, menenpä tästä ystäväsi seuraan.” 

Hän lampsii tiehensä kikattaen niin kuin noita-akka. Kohotan toista kulmaani. Vielä ei ole pääsiäinen, Kia! Minun tekisi mieli huutaa se Kialle raivon sekaisella äänellä, tekisi mieli huutaa Islalle, josta on yhtäkkiä tullut aivan erilainen, kuin se kiltti ja huolehtivainen tyttö jonka ennen tunsin. Miten tämä voi muuttaa hänet kokonaan?! 

Olen raivoissani, mutta yritän olla näyttämättä sitä Leolle. 

“Onko kaikki hyvin, Amelia?” hän kuitenkin kysyy minulta. 

“On…”

“O… okei”, Leo sanoo hiljaa. “No tuota, nähdään sitten huomenna… hei, ethän nyt varmasti haluaisi kertoa minulle jotain?”

“Joo, huomenna nähdään”, sanon hänelle piittaamatta hänen kysymyksestään ja heilautan kättä. Sitten hyppään pyörän satulaan ja poljen kotiin niin kovaa kuin pystyn, ihan vain siksi, että suututtaa niin paljon. Kerkeän juuri ennen Kiaa, joka jää yrityksistään huolimatta kauas taakse. 

Onneksi en saanut tuntea niin suurta huolta kuin vuosi sitten, ajattelen polkiessani täyttä vauhtia. 

Poljen niin kovaa, etten saa hallittua pyörääni yhtään, ja huomaan liian myöhään edessäni lähestyvän pienen penkin, ja sen myötä törmään siihen. Lennän sen yli halkeilevalle ja kivenkovalle asfaltille. Saan verta vuotavan kipeän haavan, ja sähähdän hiljaa. Katson tätä yhden pienen kylän keskustaa. Sen jälkeen kyyneleet tulvivat pakostakin silmiini. Miten kaikki voi mennä tänään mönkään?            

Enää en saa kerrottua isälle päivän tapahtumista, sillä hän oli varmaan jo kuollut! Enää en kehtaa itkeä ihmisten nähden, en edes ystävieni… 

Kyyneleet valuvat vuolaana virtana poskilleni siinä penkillä istuessani. En välitä ihmisten huolestuneista katseista, enkä kipeästä haavastani enkä edes virnuilevasta Kiasta, joka polkee ohitseni ja naureskelee. 

“Itkettääkö?” hän huikkaa, mutta en ota kuuleviin korviini. 

Tällä hetkellä välitän vain isästä. Isästä, joka luultavasti on jo kuollut. Poliisit eivät löytäneet mitään. Minä en löytänyt mitään… suljen silmäni. 

Tunnen jonkun istuutuvan vierelleni penkille. En raota silmiäni, sillä uskon tietäväni kuka siinä on. 

“Amelia?” sanoo tuttu ääni. Tällä kertaa se ääni on vaan huolestunut, eikä iloinen. 

“Leo?” 

“Lähdit niin kovaa, etten kerennyt kysyä minne päin lähdet”, Leo sanoo hiljaa. Silloin avaan itkuiset silmäni. 

“Ja huomasit sitten mun vollottavan tässä?”

“Joo. Äläkä sano vollottaa noin halveksivasti. Kaikki itkevät joskus!” 

“Joo”, sanon, koska en keksi muutakaan. 

“Mikä sulla on?” Leo kysyy huolestuneena. 

“Kaikki!” vastaan ja purskahdan taas itkuun. “Kia ja Isla ja Jäävuori ja…” Keskeytän lauseeni. En tiedä haluanko kertoa vasta tänään tapaamalleni ihmiselle isästäni… en tiedä oikein mitään Leosta.

“Kerro vain, lupaan, että olen hyvä kuuntelemaan.” 

Vedän henkeä ja kerron vuosi sitten tapahtuneesta: “No… mun isä lähti vuosi sitten ihan tavallisena ekana koulupäivänä töihin. Hän ei sitten tullut kotiin, jossa odottelin huolestuneena. Hän katosi – ja se mitä olen kuullut hänen työkavereiltaan, oli, että hän lähti yksin jonnekin ‘yhteen paikkaan’. Ja jooko, älä kerro tästä kenellekään.”  

Leo näyttää kauhistuneelta. “Olen pahoillani! Enkä tosiaan kerro!”   

 

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Olemme hetken aivan hiljaa. Sitten vilkaisen Leoa, joka tuntuu ihan vanhalta tutulta, vaikka olemme tunteneet vasta muutaman tunnin. 

“Pitäisikö lähteä kotiin?” hän kysyy. 

“Joo. Ehkä se on hyvä idea… nähdään huomenna”, sanon Leolle, ja hyppään jo toista kertaa pyöräni selkään. Onneksi se ei ole mennyt rikki törmäyksessä.

Tällä kertaa poljen hiljempaa. Kotimatka sujuu nopeasti, mutta yhä tunnen oloni kauhean surulliseksi. Miksi Isla suuttuu niin typerästä asiasta? Ja jos hän vain olisi uskonut minua, tähän ei olisi jouduttu. Taas meinaavat kyyneleet valua, mutta tällä kertaa estän sen. Ei. Ei kyyneliä! 

Sitten, kun pääsen isoäitini luokse, häntä ei näy missään. Arvelen, että hän on mennyt ottamaan päiväunet, sillä usein koulun jälkeen hän on ollut nukkumassa. 

Pian huomaan, että olettamukseni osui oikeaan, sillä kohta kurkistan makuuhuoneeseen, jossa isoäiti kuorsaa. Suljen oven hiljaa ja otan välipalaa.  

Syödessäni voileipää ajattelen päivän tapahtumia. Päivä oli ristiriitainen. On ollut vähän hyviä puolia, mutta paljon huonoja puolia. Miten voisin kertoa tästä päivästä jollekin? 

Samassa tajuan, että voisin alkaa pitämään päiväkirjaa.  

 

Syötyäni hyppään tuolista ja alan kaivelemaan pöydän viereisestä tavarakasasta vihkoa. Etsimisessä kestää luultavasti melkein viisitoista minuuttia, kunnes löydän pikkuisen oranssin vihkon, joka koko ajan on lojunut pöydällä. Selaan kaikki sivut läpi ja huomaan, että se on tyhjä.    

Nappaan lyijykynän pöydällä lojuvasta kynäkotelosta. Sitten alan kirjoittamaan…

12. 8. 2023, raapustan vihkooni. En halua kirjoittaa ‘rakas päiväkirja’, sillä haluan tehdä jotain omanlaista, joten rupean kirjoittamaan:

Olen Amelia Stones. 12-vuotias tyttö, jolla on pitkät, oljenväriset hiukset, pisamia ja vihreät silmät. Rakastan kävellä metsässä omissa ajatuksissani.  Asun isoäidilläni, sillä isä on kadonnut ja äiti kuollut. 

Pidän pienen tauon ja luen kirjoittamani. Olisikohan pitänyt käyttää rivijakoja joissain kohdissa? Olisikohan pitänyt kertoa itsestäni enemmän? 

Sillä ei ole nyt mitään väliä, Amelia, ääni pääni sisällä sanoo. Keskity olennaiseen, eli PÄIVÄKIRJAN KIRJOITTAMISEEN, eikä oikeinkirjoituksesta murehtimiseen! 

Okei, okei. 

Tänään oli ristiriitainen päivä koulussa. Ensimmäinen päivä kuudennella luokalla – sain uuden ystävän, mutta vanha ystävä taas alkoi välttelemään minua, eikä hän enää puhu minulle. Ja arvaa mikä on syy! ETTÄ PÄÄSTIN POJAN KIIPEÄMÄÄN PIILOPUUHUN! Olin vain kohtelias, enkä sanonut hänelle päin naamaa, että ei, minä olin täällä ensin. Ja yksi pahoittaa siitä mielensä!  Eikö olekin järjetöntä! 

  Toisaalta sain uuden ystävän, Leon. 

  Tapasimme Piilopuussa, eli alakoulun leikkikentän vasemmanpuoleisessa koivussa, jossa minä vietän aikaani tylsinä päivinä ja silloin, jos haluan omaa rauhaa. Luulen, että Leon kanssa tulen olemaan siellä enemmän kuin Islan (vanhan kaverini), sillä Isla ei edes tiedä piilopuusta. En vain ole halunnut kertoa hänelle siitä, sillä se on MINUN Piilopuu, eikä kenenkään muun… okei, se on koulun pihalla, joten muutkin saavat tulla sinne… mutten silti halua kertoa siitä kenellekään, ettei ketään muuta ala kiinnostamaan Piilopuuhun kiipeily :D

  Tämä päivä meni Leon kanssa. Opin tuntemaan hänet aika hyvin, ja opin heti tykkäämään hänestä. Hän on hauska, iloinen, outo, mahtava… 

  Toisaalta oli paljon huonojakin puolia.  

“Voisin kirjoittaa hyvät ja huonot puolet muistiin”, mutisen itsekseni ja jatkan kirjoittamista. 

Hyvät puolet:

• Sain ystävän

• Hänen kanssaan oli hauskaa

“Siinä taisikin olla kaikki hyvät puolet”, sanon hiljaa ja pyöräytän silmiäni. 

Huonot puolet:

• Isla ei enää puhu minulle

• Kia sai lisää syitä ärsyttää minua

• Isla hengaa Kian kanssa

• Tänään on tasan vuosi isän katoamisesta

• Törmäsin pyörällä penkkiin

• Mielialani jäi nollaan

• Iso, ärsyttävä rekka mölyää tuossa ikkunan alla…

Selvä, nyt menee jo vähän liiallisuuksiin. Kaikki vaan jotenkin tuntuu nyt menevän miten sattuu, ja vaikka rekka ei yleensä haittaisi ollenkaan, nyt se kuitenkin saa aikaan kylmiä väreitä, vaikka se ei ole pelottava. Isla vihaa minua. Kia tykkää härnätä minua Islalla. Ne ovat päällimmäiset asiat, jotka saavat kaiken tuntumaan ikävältä.

Okei, nyt pitää vain vetää henkeä, ja ehkä voisin nukahtaakin. Kun herään, asiat ovat taas mallillaan…

Sisään, ulos, sisään, ulos… hengitän syvään sisään, ulos, sisään, ulos, sisään ja ulos. Sitten harpon portaat ylös yläkertaan, josta löytyy minun huoneeni. 

Asetun sängylleni ja suljen silmäni. Alan miettimään ihan muita asioita kuin koulua, ja pian saankin unen. Näen jotain kummallista unta, jossa isäni on luolassa…

“Amelia!” isä huutaa. 

“Isä!” huudahdan ilon kyyneleet silmissä. Juoksen halaamaan isää, mutta pian tämä vaihtuu Islaksi, joka nauraa koulun pihalla minulle ja Leolle. Sen jälkeen Islan tilalle vaihtuu äiti, jonka nähdessäni meinaan pyörtyä. Sitten juoksen halaamaan häntäkin, mutta tilalle tulee Kia, joka kikattaa Islan kanssa osoittelemassa taas kerran minua ja Leoa. 

Uni vaihtuu.  

Näen taas isäni. Hän on kaupassa, ja tiedän varmaksi että se on hän. Hänellä on samanlainen ruskea tukka ja samanlainen vihreä huppari. Juoksen taas halaamaan häntä, mutta pian huomaan sen olevan joku ihan muu. Hän katsoo minua hämmentyneenä ja jatkaa sitten omenien keräämistä. Ihmiset ympärilläni tuijottavat minua. Vähän matkan päässä Isla kikattaa Kian kanssa. Leokin on paikalla ja kohottaa toista kulmaansa huvittuneena. Sitten hän kävelee luokseni halveksuva ilme kasvoillaan…

“Ääääh!” herään huudahtaen. Uni ei onnistunut ollenkaan parantamaan oloani. Turha toivo.

Juoksen alakertaan hakemaan päiväkirjani. Otan käteeni pikkuisen oranssin vihkon ja lyijykynän. Sitten kipitän takaisin yläkertaan ne kädessäni. 

Näin juuri kamalaa unta, kirjoitan. Kadonnut isäni vaihtui aina uudeksi tyypiksi, kun yritin juosta halaamaan häntä. Kuollut äitinikin ilmestyi siinä, mutta muuttui heti Kiaksi… eikö olekin huono päivä minulla, Emily! 

Naureskelen itsekseni päiväkirjan nimelle. En halua, että se on pelkkä päiväkirja, se saa olla nyt Emily. 

Istahdan tuolille ja halaan päiväkirjaa. Siitä tulee nyt uusi ystäväni, joka kuuntelee. Ja minä tiedän oikein hyvin, että se on pelkkä kirja. Mutta päiväkirjathan ovat huolien kertomista varten… eikö niin?

Nyt minulla on taas jotain jolle kertoa huoleni. Ainoa juttu, joka harmittaa on se, että kirja ei voi vastata tai lohduttaa. 

Yhtäkkiä kaikki kiukku hälvenee ja tilalle tulee ilo. Miten? No, sillähän ei ole yhtään mitään väliä. Kunhan nyt saa vain nauttia. 

Puhelimeni piippaa. Kunhan se nyt ei vain olisi Kialta tai Islalta, toivon. Olen varma, että ilo häviäisi heti, ellei sieltä tule kunnon anteeksipyyntöjä, mitä kyllä epäilen suuresti. 

  

Kaksi viestiä on tullut eri henkilöiltä, ja nehän ovat tietenkin Kia ja Isla. Luen heidän viestit otsa rypyssä, ja ilo haihtuu heti Islan viestin luettuani.    

Kian kaa metsäs! lukee Islan viestissä, ja tekstin yläpuolella on kuva Islasta ja Kiasta, jotka nauravat yhdessä Kuukylän laavulla, paikassa jonka sovimme joskus kauan sitten ‘Islan ja minun paikaksi’. Varmaan joskus kolmosluokalla… 

No, nyt sitä ollaan taas vihaisia.  

Mitäs se Kia sitten on laittanutkaan…?

Moi! Mä haluaisin pyytää anteeks 

aikaisempaa käytöstäni. En halua

enää olla ilkeä sulle, joten voidaanko 

olla kavereita? Ollaan muuten nyt Kian

kaa täällä Kuukylän laavulla makkaroiden

kanssa, joten jos haluat tulla tänne, niin tuu 

ihmeessä!

Silmäni suurenevat. Kia laittaa jotain tällaista! Öö, en tiedä pitäisikö uskoa… mutta mitä jos Kia on oikeasti pahoillaan? 

Öö, okei, mä voin tulla, kirjoitan viestiin. Kialta tulee sekunnissa peukku-emoji. 

Koputan isoäidin makuuhuoneen oveen ja kerron hänelle aikomukseni. Hänen mielestään se on oikein hyvä idea, joten laitan nopeasti kengät jalkaan. Sitten avaan narisevan oven ja astun ulos. Otan pyöräni ja lähden polkemaan kohti kylän laavua.   

Kaikki se tapahtuu noin minuutissa, ja pian olenkin perillä. Enää tarvitsee kävellä polku, ja sitten olen laavulla.   

Metsässä tuoksuu märkä maa. Otin vanhat lenkkarini mukaan, koska luulin ettei olisi märkää, mutta huomaan, että siinä tein virheen. No, haluan päästä jo näkemään, puhuiko Kia totta, joten nyt vaan laavulle.  

Kun olen perillä, tajuan näkiessäni Islan virnuilevan ja Kian arvostelevan katseen, kuinka hyväuskoinen olen ollut. Miksi minä luulin, että Kia oikeasti haluaisi pyytää anteeksi? 

"Onpa inhottavaa nähdä taas", Kia sanoo ja Isla kikattaa. "Olet aika… typerä, jos sen nätisti sanoo." 

Vilkaisen Islaa, ja näen, että hänen kasvoiltaan paistaa katumus. Pian se kuitenkin katoaa täysin, ja hän näyttää taas omahyväiseltä. 

En tiedä mitä sanoa. Kia on aivan oikeassa; minä olen typerä, jos sen haluaa nätisti sanoa. Miksi Kia nyt yhtäkkiä alkaisi pyytelemään anteeksi? Eihän hän ole koskaan tykännyt minusta. 

Kyyneleiden vaara. Yritän kaikin voimin estää niitä tulemasta, mutta epäonnistun. Vaikka vasta tänään Isla alkoi oudoksi, minulla on sitä vanhaa Islaa kova ikävä. Sitä ihanaa, huolehtivaista tyttöä, joka antoi anteeksi. Ihmettelen samalla, mikä hänelle tuli. 

“Ooi, eikö sanoja löydy?” Kia kysyy. 

Käännähdän ympäri. On vaikea kuvitella, että jossain vaiheessa olen ollut iloinenkin, että olen jossain vaiheessa hymyillyt. Nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä Kia tai Isla tuumaa. 

Juoksen vain pois. En edes tiedä, minne olen menossa – kunhan en kotiin. Kyyneleet lentävät silmistäni taakse, ja tukkani hulmuaa. 

Kunhan kukaan ei vain seuraa, haluan olla yksin. 

Niin on nyt parasta.