...

Heips ja tervetuloa taas kerran! 💙

Tässä on tällainen – kuten nimestä näkyy – epämääräinen tarina/tekstinpätkä. Saatte siitä itse tehdä omat tulkinnat. ;) 

Kommentoi ihmeessä mielipiteesi, mitä tykkäsit ja parannusehdotuksia… Mitä vain, mistä itse haluat kertoa! :)

Ei tässä muuta, joten olkaapa hyvät, tässä on… 😀

 …

En arvannutkaan kuinka paljon se sattuu. En mitenkään olisi voinut kuvitellakaan sen olevan jotain tällaista – juuri tällaista mitä minä nyt tunnen. 

Ajattelin, että se on ihan mahdollista. Että se ei hetkauttaisi minua ollenkaan, ei yhtään. Ajattelin, että jos näen sen, se ei tunnu missään, että se oli arvattavissakin… Ja että se menisi siinä sivussa, kun kaikki muu veisi huomioni. 

Pieni tapahtuma tässä pitkässä elämässäni…

Mutta se oli jotain ihan muuta, jotain sellaista joka teki minusta hirviön, sellaista joka sai muun maailman katoamaan, sellaista jota en olisi odottanut.

Ensin se 

kaatoi minut maahan, 

sitten repi palasiksi.

Ja kokosi armeijan

minua vastaan.

Se sai minut huutamaan pääni sisäisessä maailmassa, jossa myrsky nousi aivan yhtäkkiä. Viha kieppui sisälläni, tuli ulos huudon mukana, mutta sitten kävi minua vastaan ja rikkoi minut. 

Hymy nousi kasvoillesi,

hänkin nauroi.

Sinä näit minut

ja piilotit kaiken 

neutraalin ilmeen taakse. 

Sovitaanko, että riisut nyt sen ilmeen kasvoiltasi? Näytät oikeat tunteesi, etkä enää teeskentele. 

Kuule, silloin kun jaksoin vielä nauttia, en murehtinut. Ehkä päällimmäiset asiat jotka mielessäni varjostivat, olivat saankohan kokeesta hyvän numeron? -tapaisia. Silloin en voinut edes saada päähäni sellaista ajatusta, että joskus minä vielä tuntisin näin. Enkä todellakaan olisi arvannut, että sinä olet saanut sen aikaan. 

Ja hiljainen koputus ovellani kertoo isän saapuneen juuri. Vedän tekohymyn kasvoilleni jo valmiiksi ja suunnittelen tekopirteitä lausahduksia isälle vakuutukseksi siitä, että minulla ei ole niin mikään huonosti… 

Sellaista minun ei koskaan ennen ole tarvinnut tehdä. 

Ja kun ovi narahtaa auki, näen isän hymyilevät kasvot ja ilmeen, joka kysyy kuluneesta koulupäivästä. Näytän hänelle peukkua ja hymyilen ehkä turhankin pirteästi.

Ja kun ovi taas sulkeutuu, heittäydyn sängylleni makaamaan. 

Voin melkein pahoin. Kyyneleet virtaavat silmistäni, tipahtelevat pulleina poskilleni, valuvat tyynylle ja kastelevat sen. Vedän syvään henkeä. 

En olisi arvannut, että

sinä 

voisit tehdä minulle

mitään tällaista. 

Satuttaa minua näin

syvästi ja rikkoa

pieniksi palasiksi… 

Ja toipuminen vie aikansa. En jaksa enää odottaa tunteiden villitessä, sinun pyöriessä mielessäni hymyilemässä iloisesti. 

Toisen ilo on toisen suru. Toisen riemu rikkoo. 

Palaseni ovat pitkin lattiaa. Jossakin on vihaa, jossakin surua, joku palasista sisältää jotain epämääräistä tunnetta, joka on sekoitus kaikkea. 

Tarina ei ole vielä

lopussa. 

Joku saattaisi löytää

palasen, josta

minulla ei ole

mitään tietoa. 

Palasen, jossa on

vielä vähän toivoa…