Sadekonsertti

 Tervehdys! 👽

Tässä on siis osallistumiseni Kastehelmin Syksyn tullen -kirjoituskilpailuun. :) Säemuotoinen teksti tämä siis on, ja huomasin että sellaisen kirjoittaminen = todella kivaa. Saatte luultavasti jatkossakin tällaisia! ;)

Laittakaa ihmeessä kommenttia, mitä tykkäsitte! Kertokaa myös, haluaisitteko tästä alkuperäisen version, joka on kirjoitettu ilman näitä säkeitä, eli niin miten yleensä kirjoitan. Varoituksen sanana, että se on melkein täysin erilainen kuin tämä. 😅

No niin, voitkin aloittaa jo lukemisen! 💜

Sadekonsertti

Se rummuttaa

kattoa. 

Sade 

tuntuu kestävän kauan

tänä yönä.

Kirkkaana

takassa palaa tuli,

luo tunnelman

jota en osaa

selittää. 

Se vain

tuntuu,

ja se on ainoa

asia, jonka osaan kertoa.

Vanha kirja,

ajan mittaan kellastuneet

sivut. 

Nautin näystä,

se lepää

edessäni.

Seinäkello näyttää

keskiyön lähestyvän.

En mene nukkumaan,

sillä 

joku 

on 

vielä tulossa.

Odottava tunnelma

tuntuu piilottelevan

jopa pienimmässä,

pimeimmässä  

nurkassa… 

Kymmenen minuuttia

keskiyöhön,

ja sade yltyy.

Tiedän, ettei

häntä haittaa.

Sade on aina ollut hänen

rakastamansa asia.

Ja tiedän, että hän

jos joku

on samaa mieltä

loppuun asti.

Viisi

Neljä

Kolme

Kaksi

Yksi

Ja ovi aukeaa

silloin, kun

seinäkello lyö

ensimmäisen iskun

kahdestatoista.

Aina ollut täsmällinen.

Kohoaako hymy kasvoille

poistaako se kaiken,

joka tunnelmasta

teki tunnelman?

Ei.

“Ihan kuin sateen

oma konsertti”,

sanoo hän.

Olen aina ihmetellyt

hänen kykyään keksiä

tuollaisia asioita.

Hän tuntuu niin

mahtavalta, 

mutta hän keksii

tuon,

joka voisi tulla

pikkulapsen suusta.

Ei hän näytä

yhtään väsyneeltä,

vihaiselta,

turhautuneelta… 

Hänen poskille liimautuneet

hiukset

ja märkä,

sininen villapaita… 

Hän on suorittanut tehtävänsä.

Mikään ei estä tätä.

Jälleennäkeminen,

ilo,

kyyneleet jotka eivät merkitse surua…

Ja juoksen hänen luokseen,

halaan häntä

pitkään. 

Hän saa tulla

sisään. 

Istua oranssille viltille,

jolla minä äsken

olin. 

Kirjan kanssa.

Huomaan huvittuneen ilmeen

hänen kasvoillaan,

kun hän näkee

sen saman

kirjan, joka

siinä on ollut jo

monta vuotta.

“Vieläkin”,

hän hymyilee.

“Vieläkin”,

minä hymyilen.

Kaakao

meinaa tippua

kädestäni, kun

naurukohtaus yllättää.

Tämä oli meidän arkea,

kunnes hän lähti.

Mutta hän tuli

takaisin,

enkä voisi uskoa

minkään voivan olla

koskaan

ikinä 

milloinkaan 

parempaa.

Hän vaatii

sitä mukia, jossa

on pienempi määrä

kaakaota. 

Hän ei saa sitä.

Minä otan

sen. 

Hän saa paremman.

Aina.

Kuuntelemme

sateen omaa konserttia

hiljaa, niiden

kaakaomukien kanssa.

Tummat silmät

tuijottavat minua.

Kertovat, että

kaikki 

on 

hyvin. 

Aina ovat kertoneet

– aina.

Mikään ei

saa minua unohtamaan

tätä hetkeä.

Eikä sitä, kun hän

ehdottaa. 

“Mennäänkö ulos?”

Sateenvarjo on

melkein automaattisesti

kädessäni, 

ja hän vierelläni

hymyilemässä 

tummien silmien

kimmeltäessä. 

Olen ehkä

maailman onnekkain ihminen,

kun syksyn sade

ja hän

ja lokakuu

on siinä.

Ympärilläni.

Laventelinvioletti

sateenvarjo

ja minä ja hän sen alla

Yksi

kaksi 

kolme

ja ulkona.

Sadekonsertti

kuuluu nyt paljon

voimakkaampana. 

Istumme portaalle

ja vain kuuntelemme.

Ja katsomme

ympärillemme. 

Jossain muualla kuin

palaa pieni valo,

mutta himmeänä,

kaukana. 

Ja hymy

korvasta korvaan

minulla ja hänellä.

Ja kauemmas,

kotipihan vaahteran

alle

me menemme.

Valot loistavat

talon ikkunoista.

Ne ovat kirkkaat,

lämpimät,

kutsuvat luokseen.

Mutta ulkona

me vielä olemme.

Sateenvarjon alla,

nauramme

katsomme 

olemme. 

Saan vihdoin heittää

hyvästit ikävälle,

joka minua söi

aina kun ajattelin syksyä

tai häntä.

Molemmat ovat luonani

nyt. Nautin,

sillä kaikki häviää

silmänräpäyksessä, 

ja kohta 

luonani ei ole enää

ketään.