Tarina eräästä fiksusta optimistista

Moikka! 👽

Tämä tarina on tosi ristiriitainen. Ehkä se on vähän surullinen, mutta toisaalta… No sen voi päättää itse, mutta olisi tosi ihanaa jos kommentoisit ja kertoisit, mitä mieltä tekstistä olit! :) Kaiken muun kuin sen, mitä tarina kertoo saa päättää itse. Toivottavasti pidät!

–––

Kun hän kääntyi ympäri, hän veti kasvonsa täyteen virneeseen. Sitten hän joko kysyi, miten menee tai sanoi muutaman kivan asian siitä, kuka häntä moikkasi. Hän halusi piristää toisia. Hän oli oikeasti sellainen, joka nautti toisten ilosta. Hän piti hymystä kasvoilla ja kaivoi marraskuussa hyvät puolet esiin synkästä mielestä ja kelistä.

Hän oli myös todella fiksu. Hän keksi nerokkaita juttuja ja teki kaikkia omia kokeiluja. Aina kun hänet näki, hän oli oivaltanut jotakin uutta. Uudet oivallukset ja filosofiset lausahdukset sai kuulla ihan joka kerta, kun hänen seuraansa astui. Ja hänen seuraansa oli aina tervetullut.

Kerroin hänelle aina, jos joku suretti tai hävetti, ja me saatiin joka kerta uudet naurut aikaiseksi. Ilo tuli surun tilalle.

Hänet valittiin koulun oppilaskuntaan kuudennella luokalla, joten hän sai hoitaa tärkeintä tehtävää: johtaa koko oppilaskuntaa. Kukaan ei ihmetellyt hänen taitoaan hoitaa asiat niin hyvin, ja melkein kaikki päätökset, jotka hän teki johtivat koulua parempaan suuntaan.

Yläasteella hänelle avautui suurempi määrä opittavaa, ja oppiminen oli hänelle elämä. Hän olisi halunnut tehdä paljon enemmän, mitä hän teki, mutta ei se ollut enää mahdollista, ja sekös vasta oli ärsyttävää.

Oli vaikea ymmärtää, kuinka fiksu niin nuori edes pystyi olla. Minä ainakaan en meinannut tajuta sitä.

Lukiossa hän oli yksi parhaista oppilaista. Hän sai hyviä ideoita ja keksi ratkaisun ihan jokaiseen pulmaan, sama oliko vessa jumissa vai oliko kyse jostain vähän vaarallisemmasta. Ihan sama mitä tapahtui. Minusta tuntui, että hän on täydellinen: itsevarma ja kaiken osaava.

Mutta kyllä itsetuntoaan raastoivat jotkut jutut, vaikka ei sitä huomannut. Hän kertoi kerran, että hän ei pitänyt itseään hyvännäköisenä eikä pärjännyt kovin hyvin urheilussa. Hän ei tuntenut ollenkaan kuuluvansa joukkoon johon kaikki muut kuuluivat. Nuorisoon.

Hän sanoi minulle kerran, että hänestä tuntuu ihan kuin hän olisi ikäloppu 18-vuotiaiden seurassa. Hän sanoi, että jotkut tuntuvat niin vähä-älyisiltä ja ärsyttäviltä.

Muistan kuinka sanoin täysin samat sanat kuin kirjassa, jota molemmat tykkäsimme pieninä lukea.

"Muista aina, että olet parempi kuin ikinä itse voit edes käsittää."

Kun hän kuuli sen, hän halasi minua. Sitten hän kertoi, että hänen mielestään minä olen maailman paras. Minun mielestä hän oli maailman paras.

Sen jälkeen välillemme syntyi suuri, rikkoutumaton side. Meistä tuli todella hyviä ystäviä, niin hyviä ettei mitään jätetty kertomatta, ja kaikki huonot vitsit ja matkan varrella mukaan kertyneet jutut alkoivat rakentaa meille omaa maailmaa. Pieniä muutoksia tapahtui, minä jätin usein juttuja väliin; meillä molemmilla oli tärkeää tekemistä. Toisille kavereilleni kyllä kerroin, mitä tein mutta jostain syystä en halunnut paljastaa kenellekään muulle meidän ystävyydestä. Sillä tuntui olevan paljon enemmän merkitystä, kun kukaan ei tiennyt siitä.

Hän esitteli minulle itse kehittämäänsä konetta, jota hän ei aikaisemmin ollut suostunut näyttämään kenellekään. Siinä katsellessani sitä mietin, että on tosi siistiä olla tulevan superneron filosofi-tieteilijä-keksijä-psykologi-päättäjän ystävä.

Lukion loputtua hän meni opiskelemaan. Ja mitä hän opiskeli? Hänellä oli suunnitelmissa opiskella vielä paljon muitakin aineita, mutta ensimmäisenä hän valitsi fysiikan ja tähtitieteen. Hän loisti niin hyvin, etten voinut käsittää. Hänen älynsä oli ihailtavaa.

Me vuokrattiin omat yksiöt, mutta ne olivat samassa kerrostalossa. Sen takia pääsimme helposti kulkemaan niiden välillä ja moikkaamaan toisiamme aina pitkän päivän jälkeen. Joskus muistelimme vanhoja juttuja ja sukelsimme nostalgian aaltoihin, mutta joskus keksimme yhdessä teorioita ratkaisemattomista asioista. Hän tietenkin kumosi aina teoriat, mutta se oli silti kivaa.

***

Se tapahtui 31.12.

Hän kertoi minulle menevänsä viettämään uuttavuotta vanhempiensa luokse maaseudulle. Minä tietenkin hyväksyin sen, mutta olisin toivonut saavani katsella ilotulituksia hänen kanssaan ja keskustella maailmankaikkeudesta ja kaikista siihen liittyvistä mysteereistä.

Minä sen sijaan tapasin muutamaa toista kaveriani ja yhdessä menimme kaupungille. Illemmalla suunnitelmissa oli mennä katsomaan vuosittain järjestettävää kaupungin keskustan ilotulitusta. Meillä oli hauskaa, ja saimme kyllä useat naurut aikaiseksi, mutta tunsin silti, että kaikesta puuttui jotain.

Lähetin hänelle muutaman kuvan minusta ja kavereistani.

Ihanaa! Olisi kiva olla siellä, mutta kyllä tekee mieli nähdä myös porukoita, hän vastasi, ja minä lähetin hänelle hymiön.

Pian menimme valmiusasemiin odottamaan ilotulituksen alkua. Tunnelma oli jännittynyt ja iloinen, kunnes ensimmäinen ilotulitus loi taivaalle värien loiston.

Juuri sillä hetkellä puhelimeni soi. Miksi hän soitti minulle? Veikkasin, että hyvää uuttavuotta tai jotain sinne päin.

Vastasin puhelimeen, ja kuulin uutisen jota en olisi koskaan halunnut kuulla.

***

Hän oli melkein perillä vanhempiensa luona, kun vanhalla liukkaalla sillalla auto lähti luisumaan kohti kaidetta. Se oli liian huonokuntoinen kestääkseen hänen autonsa painon, joten se petti ja hän tippui autoineen jäihin. Sillan remontti vaati yhden hengen.

Hänestä ei tullut maailmankuulua keksijää. Hän ei piristänyt enää ketään läsnäolollaan, mutta häntä muistellessa kaikki kyllä hymyilivät. Kaikki, jotka olivat hänen kanssaan jutelleet itkivät ja olivat poissa tolaltaan.

Mutta kaikki he voivat todeta yhteen ääneen, että jos jokainen ihminen olisi yhtä positiivinen optimisti, tämä maailma olisi paljon parempi paikka.