Viimeinen tähti

Heippa!

Kuten ootte ehkä huomanneet, oon järjestänyt kirjoituskilpailun. Tähän mennessä neljä henkilöä ovat ajatelleet osallistua kilpailuun, kiitos kaikille heille <3 Kilpailuun saa osallistua myös ilmoittamatta, jos kommentointi ei ole mahdollista tai et pysty toteuttamaan mitään muutakaan ohjeissa mainittua yhteydenottokeinoa ;)

Taaaaaaariiiiiiiiinaaaaaaa…

Tähän sain inspiraation keskellä yötä ja suunnittelin sitä pimeässä kävellessäni kaverini synttäreiltä. Siitä voi päätellä jotain, muuten en osaa oikein selittää sen enempää tästä 😅 Katsotaan mitä tykkäätte!

Erinomaista lukuhetkeä! :)

Viimeinen tähti

En muista oikein kunnolla, mitä tapahtui kun kaikki alkoi. Oliko se joku jalan murtumiseen päättynyt pulkkamäki kavereiden kanssa? Saattoi se olla myös se kerta, kun yritimme hiihtää ilman latuja valaisemattomalla polulla keskellä kylän reunalla olevaa metsää.

Vuosiluku on myös epäselvä, mutta tiedän että se on ollut joulukuun viimeinen päivä eli uudenvuoden aatto. Muistan hetken, kun istuin maassa kylmällä lumella itkien ja yrittäen liikuttaa murtunutta jalkaani.

Monella oli puhelin mukana, mutta akkua ei ollut – se oli kai valunut alas samalla kun he olivat ottaneet kimakan naurun ja huudon sekalaisia videoita. Muistan jotain sen suuntaista.

Kaikki tämä on mielessäni todella hämäränä, enkä muista mitä kaiken välillä tapahtui. Seuraavana tapahtumana mielessäni on se, että metsästä juoksi suurin piirtein kanssani samanikäinen poika, joka auttoi minut ylös.

Hän talutti minut jonkun kaverini kanssa kotiin. Olin hänelle todella kiitollinen, mutta en kai ehtinyt kiittää häntä tai kysyä hänen nimeään, kun hän jo lähti.

En kertonut vanhemmilleni pojasta – se tuntui jostakin syystä hyvältä. Muistan sen sen vuoksi, että eivät he vieläkään tiedä koko asiasta. Sanoin kai, että kaverini auttoivat minut kotiin.

Ei poika koskaan ilmestynyt kouluun, jonka takia uskoin että hän oli tullut viettämään uuttavuotta tähän pikkukylään jossa asuin. En alkanut sen tarkemmin miettimään, että miksi hän oli tänne tullut, vaikka täällä ei ollut mitään näkemisen arvoista uutenavuotena silloin eikä nytkään. Ehkä pari vaivaista ilotulitusta.

Unohdin hänet kokonaan, kunnes vuoden kuluttua hän taas ilmestyi kuin tyhjästä.

Olin kävelemässä ystävältäni kotiin. Muistan, että minulla ja kaverillani oli ollut riita, ja olin lähtenyt häneltä sanomatta sanaakaan, ja pari kyyneltä tipahti silmäkulmastani. Minua kadutti, että olin suuttunut hänelle niin paljon, mutta muistelisin, että ärsytti myös hänen käytöksensä – mitä hän sitten ikinä olikaan tehnyt. En muista tarkasti. On minulla hämäriä muistikuvia varastetuista leluista.

Katsoin taakseni kerran, eikä siellä näkynyt ketään. Sitten jatkoin matkaani varmaan aika suurieleisesti, esimerkiksi heilutellen käsiäni ja ärissyt (olen saanut palautetta). Heti sen perään kuulin pienen yskäisyn takaani.

Sama poika, jonka olin vuosi sitten nähnyt. Ihan lähellä.

Hän lohdutti minua ja puheli kaikenlaista. Jotenkin en saanut taaskaan kysyttyä hänen nimeään tai mitään muutakaan – syvennyin vaan täysin keskustelemaan hänen kanssaan.

Enkä taaskaan nähnyt poikaa pitkään aikaan. Ehdin sopia kaverini kanssa ja unohtaa koko riitamme ja leikkiä ja tehdä mitä kaikkea nyt sen ikäinen yleensä tekeekin.

Ja taas seuraavana vuonna samoihin aikoihin suunnilleen samalla paikalla hän tuli. Ei tapahtunut mitään erikoista, ja pari seuraavaa kertaa ovat unohtuneet minulta täysin. Sen vuoksi arvelen, että ne olivat täysin samanlaisia kuin edelliset kerrat.

Tuntui kuin koko maailma olisi hävinnyt ympäriltämme, ja hänelle vuodatin paljon joitakin asioita joita en kenellekään muulle olisi voinut sanoa. En edes senaikaiselle ystävälleni, jolle yleensä kerroin kaiken. Poika vain oli sellainen, jolle kerrottiin ihan kaikki.

En koskaan lähtenyt mihinkään bileisiin; kaverini ihmettelivät aina minne menin, mutta minä vain hymyilin salaperäisesti ja iskin silmää.

Minulla ja hänellä oli paljon samaa: hän kertoi olevansa ulkopuolinen, ja osasin samaistua täysin. En ollut koskaan ennen tuntenut olevani jonkun muun kanssa niin samanhenkinen ja… tunsin ehkä löytäneeni toisenkin oudon.

Ja aina minusta tuntui haikealta, kun jouduin eroamaan ystävästäni.

Seuraava vuosi oli lukion ensimmäinen. Vaikka melkein jokainen oli menossa bileisiin, minä en halunnut missata tämän vuoden tapaamistani ystäväni kanssa. Ystäväni, jonka nimeä en edes tiennyt.

Menin heti alkuillasta (kuten olimme edellisvuonna sopineet). Bileisiin yksi kaverini oli menossa aikaisemmin, ja hän asui ihan tapaamispaikkamme lähellä. Kun nauroimme jollekin, hän sattui juuri kävelemään ohitsemme.

Mielessäni on niin elävinä ystäväni seuraavat sanansa: “Kenelle sinä puhut?”

Eikö hän nähnyt vieressäni ihan selvästi istuvaa poikaa? Oliko hän seonnut? Olinko minä seonnut…?

Sanoin hänelle, että pysähdyin siihen hengähtämään ja nauroin juuri saamalleni viestille. Se oli ihan hyvä veto surkealta valehtelijalta.

Kaverini nyökkäsi epäluuloisena ja lähti jatkamaan matkaansa. Silloin käänsin katseeni takaisin poikaan.

Eikä häntä näkynyt enää. Mitä oli tapahtunut?

***

Katselin tyytyväisenä uutta kämppääni. Se oli pieni yksiö, mutta näytti kivalta ja kotoisalta.

Olin unohtanut kokonaan pojan, ei häntä enää ollut näkynyt. Mietin, että hän ehkä lopetti pikkukylässäni käymisen.

Seuraavana uutenavuotena menin kerrankin toisten ystävieni kanssa. Aikaisemmat oli mennyt menneitä muistellessa. Joka kerta olin mennyt samaan paikkaan, mutta poika ei ollut ilmestynyt. Sitten olin hiljaa istunut samalla paikalla ja katsellut kaukana paukkuvia ilotulituksia vanhat jutut mielessäni.

Kun suuri ilotulitus paukahti, joku sanoi nimeni takanani. Uskoin, että se oli joku kavereistani, mutta kun käännyin, näin samat kasvot.

Ne, jotka olin ensimmäistä kertaa nähnyt kuusi- tai seitsemänvuotiaana.

En tiennyt mitä ajatella. Osittain minulle oli tehnyt hyvää, ettei hän ollut enää uutenavuotena kanssani – mutta toisaalta tunsin suunnatonta helpotusta. Joku osa minusta sanoi, että hänelle oli tapahtunut jotakin, mutta nyt hän seisoi siinä, takanani.

Mutta yksi juttu minua häiritsi: miten hän oli yhtäkkiä täälläkin? Kaikki alkoi tuntua niin… oudolta.

Kysyin häneltä, haluaako hän tulla minun ja kavereideni kanssa, mutta hän pudisti päätään. Niinpä lähdin hänen kanssaan pois sanomatta sanaakaan ystävilleni.

Juttelimme. Aivan kuten ennenkin. Kerroin kuulumisia, hän kuunteli. Hän puhui järkeä, minä kuuntelin.

Joku vain tuntui muuttuneen, joku pintaa syvemmällä uinuva asia. Yritin kaivaa sitä esiin, huitoa usvaa sen ympäriltä, mutta en löytänyt mitään, mikä tässä oli vinksahtanut. Kaikki oli täysin samaa kuin ennenkin, olimme vain eri paikassa… eikä sekään tuntunut olevan syy sille, miksi mikään ei tuntunut enää samalta.

***

Ja nytkin olen kävelemässä samaan uuteen paikkaan. Meille ei ole syntynyt uutta rutiinia, emme ole enää niin läheisiä ja hiukan olemme vaienneet. Minusta jokin tuntuu olevan pielessä.

Minusta tuntuu, että olen nyt tajunnut jotain, jota en koskaan nuorempana tajunnut. Mutta en tajua sitä, mitä olen tajunnut.

…

Kiitos paljon kun luit! Olisi ihanaa kuulla kommenteissa, mitä tekstistä tykkäsit <3

Kirjoitan tälle ehkä jatko-osan tuon toisen pojan näkökulmasta – haluaisitteko te sellaisen? ;)