Perho Verhonen & Viili Violetti #1

Heipss ja hyvää pääsiäistä! 💖

Okei. Sä luet tätä nyt, joten ei kai tässä muuta vaihtoehtoa ole, että mä oon julkaissut tämän ensimmäisen osan tätä uutta keksimäämme genreä nimeltä TÄYSINPIMEÄHOMMA, ja ihan kohta päästän sut lukemaan Viili Violetin roskiksestakarkaustarinaa.

Varoituksen sanana, että tässä ei ole oikeasti järjen häivääkään… Lohduttaudun sillä että Perhokin on alkanut tekemään tätä jatkotarinaa. :D

Okei no, tervetuloa sitten kai! 😅

Ps. Lisään kuvan jossain kohtaa myöhemmin jos muistan... :D

–

Okei, sieltä se tulee. NYT SE TULEE!

Käsi.

En ole varma mitä mieltä olen tästä. Joudun lopullisesti eroon kaikista viilipurkkiystävistäni – muistelen lämmöllä ainakin Janitaa ja Pirjoa. Jos he päätyvät roskikseen paljon minun jälkeeni, en välttämättä näe heitä enää koskaan.

Toisaalta jokainen viilipurkki on tarkoitettu tähän hommaan. Saan tavallaan mennä toteuttamaan minulle annettua tehtävääni.

Vilkutan salaa rakkaille ystävilleni hyvästit. Teen samalla nopean johtopäätöksen. En ainakaan halua jatkaa roskiksen jälkeiseen paikkaan (sitä jokainen viili- tai maitopurkki tai mikä tahansa purkki pelkää kuollakseen), joten aion… karata sieltä. Roskiksesta siis.

Yritän viestiä aikomuksistani Janitalle ja Pirjolle käden heivatessa minua pöydän suuntaan suunnitelmastani, mutta he eivät näytä ymmärtävän mitään (se on heille tosi tyypillistä, enkä voi sanoa että onnistuisin hyvin siinä viestittämisessäkään, kun huidon miten sattuu…). Toivottavasti sattuisin joskus näkemään heidät vielä, mutta minä aion silti karata. Jos J ja P kävelevät joskus vastaan kadulla, minä voisin vaikkapa vannoa, että he ovat tajunneet mitä ystävänsä Violetti on tehnyt. (On tosiaan harvinaista, että viilipurkki on violetti, mutta minä nyt satun vain olemaan hiukan lila. Se on lempivärini, joten en valita.)

Kun viili on syöty, se hetki lähenee.

Minut otetaan taas käteen. Roskiksen ovi avataan. Minua alkaa tässä vaiheessa ärsyttämään ihan hirveästi jostain kumman syystä. AARGH. Sinne minut vain heitetään, eivät he mieti yhtään sitä, miltä minusta tuntuu, kun he vain… ÄLÄ PURISTA!

Ja sinne minä lennän. Hyi, väärään roskikseen. (Oikeasti minut pitäisi laittaa muovinkeräykseen, mutta tämä on biojäte.) Ja minä olen kuullut, että biojätteen sakki on vähän epäilyttävää porukkaa… Ainakin Janita kertoi sellaista huhua, että viimeksi sinne heitetyt mätäleivät ovat menneet jo vähän sekaisin.

“Hei, mitä sä teet täällä?” kuuluu vihainen tiuskaisu.

Käännyn ympäri jossain vanhassa kermaviilissä. (Voi ei, tämä taitaa olla sen entisen jääkaappi- ja kaupanhylly-ystäväni Fannyn sisältöä… Kauhistuttavaa. Toivottavasti Fanny saa nauttia muovinkeräyksessä!) Siellä on banaaninkuoret istumassa parin homehtuneen leivän vieressä.

“En niin mitään”, sanon nopeasti ja alan kiipeämään roskiksen seinämää pitkin ylös. Katsahdan taakseni, ja huomaan että Entinen Banaani ja leipä näyttävät ällistyneitlä.

“Mitä sä niinku meinaat?” leipä kysyy minulta.

“Vaihdan roskista”, valehtelen.

“Sähän et oo minnekään lähös”, Entinen Banaani sanoo ja lähtee laahustamaan perääni roskiksen seinämälle päin. “Hei, Jake, tuut sä?”

Sanon hiljaa ruman sanan ja jatkan kiipeämistä nopeampaa. Mitä minä oikeasti ajattelin? Oliko oikeasti hyvä idea lähteä karkumatkalle roskiksesta? Yritän kiivetä vielä nopeammin, ja Entinen Banaani ja Homehtunut Leipä yrittävät juosta perääni.

En ole koskaan nähnyt elokuvia, mutta uskon niiden olevan juuri tällaisia.

Mitä he nyt sitten minulle tekisivät? Ruttaisivat, repisivät, heittelisivät kuten palloa? Tai ihan yrittäisivät saada minusta jonkun rikostoverin… Bad Viilin? Vitsit, ei ole tapahtumassa. Minusta ei koskaan tule Bad Viiliä, eikä minusta koskaan tule Entisen Banaanin ja Homehtuneen Leivän palloa! Mutta roskiksen seinämää on kuitenkin vaikea kiivetä.

Lopulta – erittäin tyytyväisenä itseeni – seison biojätteen reunalla ja heilautan kättäni Entiselle Banaanille ja Homehtuneelle Leivälle. “Nähdään taas”, sanon kauhukaksikolle ja hyppään pois. Tuntuu nautinnolliselta kun se HIRVEÄ haju vaan pyyhkiytyy pois.

Tuntuu seonneelta. Mutta vapaalta. Se on ihana tunne. Vitsit nyt, kuinka olen innoissani uudesta – tai no… ensimmäisestä – koetuksestani. En edes vilkaise taakseni – vaikka uskon että Entinen Banaani ja Homehtunut Leipä eivät ole päässeet ylös asti (kömpelöä väkeä ne biojätteen tyypit), en halua edes nähdä sitä hirmuisaa paikkaa enää.

Minun pitää työntää kauankin roskiksen ovea ennen kuin saan sen auki, mutta lopulta saan voimillani työnnettyä sen auki. Se saa jäädä auki (minusta kuulostaa tosi mukavalta ajatukselta, että se joka minut sinne heitti saa kuulla kunniansa roskiksen oven auki jättämisestä), sillä kaikki voimani ovat jo käytetty.

Sitten lähden etsimään uutta kotia.

Nyt teen luultavasti historiaa.

***

Niin, miten sinne ulos pääsee? Tuo ärsyttävä, ilkeä ovi, joka ei aukea ikinä. En ole koskaan nähnyt, kun se aukeaa, koska ei sitä nähdä voinut kun olin siellä ostoskassissa. Ja se olisi ollut ainoa tilaisuuteni. Satuin vain olemaan silloin niin väsynyt, kun juuri edellisenä yönä en ollut nukkunut melkein ollenkaan.

Kyttään kumisaappaan takana. Suunnitelma on, että sitten kun joku aukaisee oven, juoksen huomaamatta ulos.

Sillä aikaa vähän muistelen menneitä.

Tunnen suurta nostalgiaa kauppa-aikoja kohtaan, ja päällimmäisenä mielessäni ovat ne yöt, kun lähdimme seikkailemaan pitkin kauppaa. Sovimme vuorot; aina joku porukka päätti ajan ja paikan ja lähetti viestin. (Se oli vähän kuin rikkinäistä puhelinta; aina joku porukka oli siivousosastolla, kun piti tavata kasvisosastolla.)

Voi, karkit oli ärsyttävin porukka. He ovat muka niin arvostettuja ja cooleja. Hitsit kuinka omahyväistä sakkia. Ja ylimielistä. Ja muutenkin tosi ärsyttävää. He kohtelivat alentavasti viilejä, mutta maitopurkit olivat sitten aika erilaisia. Minulla joskus paloi kiinni, ja kerroin aika suoraan mielipiteeni siitä kappaleesta, jonka karkit olivat valinneet. Se ei nimittäin ollut yhtään hyvä kappale…

HETKINEN. Ovi aukeaa. Ja tuo taitaa olla… Se on se perheen kaksivuotias. (Olen salakuunnellut jääkaapista ja saanut tietooni niinkin tärkeitä asioita kuin näiden ihmisten iät.) Eli ei mitään hätää; jos kaksivuotias kertoo nähneensä viilipurkin juoksevan ovesta ulos, kaikki luultavasti hymähtävät huvittuneina.

Eikä se taida edes huomata.

Vou, ulkona on tosi kaunista. Taivas on sininen ja ruohikko vihreä. On tosi kuumaa. Onkohan tämä sitä pakkasta, josta joku joskus puhui? Tiedän että se liittyy jotenkin säähän, ja tämä niin tuntuu pakkaselta.

Kun kävelen pihatietä pitkin, päässäni pyörii mukava ajatus: Tällä viilipurkilla on vielä koko elämä edessään!

***

Löysin kivan mökin. Se taitaa olla hylätty. Kiipesin sen yläkertaan ja löysin sieltä mukavan pikku nurkan, josta voi tulla kotini!

Vitsit, täällä on tainnut asua joitain toisiakin. Tai siis… ehkä mato? Tai joku sellainen. Täällähän on joku värkki ja… joitain värkkejä… ja ahaa, tuollainen juttu… oi, tuo asia näyttää tosi kiinnostavalta…!

Avaan yhden oudon tuntoisen jutun ja löydän sen sisältä jutun. Sellainen outo ympyränmuotoinen juttu, jossa on vaan keskellä pieni reikä. Hetkinen, taidan tietää mikä tämä on. Donitsi! Sellainen ympyrä, jonka keskellä on reikä – ihan selvästi donitsi.

Ei vai… ei vai… ei vai… Onko tämä cd-levy?! Olen saanut kuulla musiikkiviilipurkkina sellaisista joskus – en vain muista niin hyvin… No, täältä pitäisi löytyä se sellainen… levysoitin? Tai radio.

Joo, tuollahan sellainen on. Pitäisi vaan selvittää, miten sen kanssa värkätään…

Minä niin tykkään tästä pienestä nurkasta. Vanhan talon yläkerta on hyvä paikka viilipurkin elämälle. Kaikki on nyt täydellistä, paitsi… ystävä puuttuu.

No kävelyllä ainakin voisin käydä – olen nimittäin pitkän aikaa halunnut tutustua esimerkiksi kastematoon tai mehiläiseen. Tai… perhoseen.

Revenneestä muovipussin palasesta saa hyvin taiteiltua jonkinlaisen kassin, johon laitan sen cd-levyn. Kenties jostakin löytyisi toinen radio, jolla voisin kuunnella levyä, ja saattaahan joku tietääkin miten sellaista käytetään… (Mitä? Pitäähän epätodennäköisiinkin juttuihin varautua!) Kannessa näyttäisi olevan kuva jostakin räjähdyksestä ja bändin nimi lukee sellaisilla terävillä kirjaimilla, joten en ihan usko että se mikään humppalevy on.

Liu’un portaiden kaidetta alas. Se on samalla tosi pelottavaa ja samalla aika hauskaa. Se tunne on outo, mutta en nauti siitä enää kun tömähdän lattialle. Kuuluu juuri sellainen ääni, joka kuuluu kun tyhjä viilipurkki kolahtaa lattiaan.

Sitten suunnistan aukinaisen oven luo ja kipitän sieltä ulos. Tässä lähellä pitäisi olla tie, joten suuntaan autojen ääniä kohti.

***

Hetki, kelataanpas vähän taaksepäin. Olenko minä tosiaan juuri karannut roskiksesta ja muuttanut hylätyn mökin yläkertaan? Olenko minä tosiaan nyt lenkillä kulkemassa tiellä vaarantaen samalla henkeni? No mutta en voi vastustaa tätä ihanaa vapauden tunnetta, joka tulee kun kävelen kadulla.

Siis täällä on kivan näköisiä isoja hökkeleitä – vähän värikkäämpiä kuin se vanha mökki jonka yläkerrassa asun nykyään. Jotkut näyttävät tosi houkuttelevilta… jotkut taas eivät niinkään. Mutta silti – on NIIN hienoa kulkea täällä historian ensimmäisenä vapaana viilinä, mutta näytän varmasti aika hassahtaneelta jos ulkoa päin katsoo. En vain juuri nyt jaksa välittää siitä, sillä tämä tunne on niin sanoinkuvaamattoman ihana. Vapaus, tuulenvire, uusi elämä…

Mikä tuo on?! Tuollainen otus, jolla on neljä jalkaa, se on vaaleanruskea ja laikukas, sillä on tuollaiset lurppakorvat ja… kuonoko se nyt oli? Päätän hypätä sen selkään, koska eihän täällä olla pelkäämässä vaan tutustumassa uusiin asioihin. (Pelkäisin luultavasti jos en olisi tutustumassa uusiin asioihin.)