Sanat jotka muistan aina

Heips! 💖

Nyt mulla olisi teille tarina. Siis oikein kunnon tarina, jonka kanssa urakoin pari tuntia kahtena eri päivänä. Varoituksen sanana, että tämä jää todella paljon auki – tämä on nimittäin hiukan kirjan loppukohtaus -tyylinen, enkä itsekään oikeastaan tiedä mistä kaikki johtuu. On vain paljon helpompi kirjoittaa, kun ei tarvitse käyttää aivoja keksimään kaikkia supernerokkaita juttuja mistä mikäkin tekstissä tapahtuva juttu johtuu :D

No, toivon kovasti, että tykkäätte ja ette unohda, että mielipiteen voi aina kertoa kommenteissa :D <3

Sanat jotka muistan aina

Kun katseemme kohtaavat, huomaan ettei sitä samaa lämpöä voi nähdä Lukasin kasvoilla. Ne ovat kuin kovettuneet, kylmentyneet, enkä näe pienintäkään pilkahdusta välityksestä, ystävyydestä tai jostakin suuresta siteestä välillämme. Ja nyt vasta tajuan, miten sen oikeasti huomasi katseesta.

Lukasia ei voisi vähempää kiinnostaa, kun astun askeleen kohti reunaa. Tiedän, että minun pitää tehdä tämä. Tiedän myös, että jos mokaan, saatan kuolla. Entinen Lukas olisi huolissaan minusta, mutta nykyään hän seisoo reunan toisella puolella ja on valmis taistelemaan kanssani.

Hän on… pahis. En osaa sisäistää sitä vieläkään. Hän on se, jonka hän olisi vienyt pois luotani vielä vähän aikaa sitten. Hän on se, joksi ei ikinä olisi halunnut tulla, mutta joskus se vain tapahtuu, enkä minä tai Flora tai kukaan, edes ihailemani, hyvin taikaansa käyttävät saa sille mitään.

Joskus minusta vain tuntuu, että minulla ei ole enää mitään. Ainakin yksi suuri osa elämästäni, omasta rakennuksestani pääni sisällä on hävinnyt täysin samaan aikaan, kun hän astui siitä kirotusta ovesta niin sanotulle pimeälle puolelle. Tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin, vaikka peruuttaa ajassa taaksepäin ja vaarantaa samalla koko maailman.

Vain hänen vuokseen.

Nyt vasta, kun olen käymässä Lukasia vastaan Syvän kuilun reunalla, tajuan kuinka tärkeä hän oli minulle. Juuri nyt, kun olen astumassa kuilun ylle, mahdollisuutena kuolema, jonka hän aiheuttaa.

Muistoja alkaa virrata. Ensitapaamisemme – törmäys keskellä luokkahuonetta. Se kun yhdessä löysimme maailman, johon yhdessä matkasimme. Kun aloimme ymmärtää toisiamme paremmin. Vietimme melkeinpä kaiken aikamme toistemme seurassa, emmekä olisi koskaan antaneet mitään pahaa tapahtua toisillemme. Mutta Lukasista tuli sellainen, mikä hänestä tuli, koska minä en estänyt häntä lähtemästä.

Kyyneleet alkavat virtaamaan poskillani vuolaana jokena. Purskahdan kunnolla itkuun ja kaadun Syvän kuilun reunalle. En halua taistella hänen kanssaan, mutta en ikinä anna hänen ottaa maailmaa valtaansa. Haluan vain pois tästä tilanteesta. Haluan halata isää, äitiä ja Lenaa, kuulla, että kaikki on hyvin – ja kaikista eniten haluaisin taas Lukasin.

Katson Lukasia. Hänen kasvonsa ovat kaukaa katsottuna samanlaiset kuin aina ennenkin, vaikka läheltä ne ovat ihan eri kasvot. Se antaa minulle voimaa. Minä en ikinä satuta Lukasia, ja väkivallattomuus tekee minusta vahvan. En ikinä satuta ketään, ja sen takia olen vahva.

Nousen ylös ja pyyhin kyyneleet kasvoiltani. Nyt minun pitää keskittyä joka aistillani vain siihen, että pääsisin nousemaan. Astun askeleen kohti Syvän kuilun reunaa, toisen ja olen pian ihan reunalla. Hyppään, ja…

…putoan. Syvälle Syvän kuilun loputtomaan pimeyteen ja tyhjyyteen.

Kirkaisen kovaa. Putoan, putoan, putoan. Paniikki syttyy ja kasvaa niin suureksi, etten pysty enää nousemaan lentoon, vaikka kuinka yritän koko ajan. Hätäisesti. Hysteerisenä. En saa paniikkia hälvenemään, ja pian taivas näkyy vain kapeana valosuikaleena pitkän matkan päässä.

Huudan kovaa ja niin pitkään, että keuhkoistani lähtee kaikki ilma.

Mitä väliä, kun kerran kuolen kohta? kysyn itseltäni.

Suljen silmäni ja luovutan. En enää yritä nousta ylös, sillä tiedän ettei se onnistu tässä tilanteessa. Hyväksyn sen, että loppuni on koittanut, vaikka olen yrittänyt koko ajan taistella sitä vastaan.

Olen jo syventynyt näihin ajatuksiin, kun kuulen jonkun tulevan ylhäältä päin. Tajuan samalla, etten ole vielä osunut pohjaan. Tosiaan, Syvä kuilu on nimensä mukaisesti syvä.

Mitä nyt? Ei minun enää pitänyt alkaa pohtimaan asioita. Putoan edelleen, ja tajuan ettei kuilun pohja – vaikka kuinka syvä Syvä kuilu onkin – voi olla enää kovin kaukana. Eipä siis enää elinaikaa kuin sekunteja.

Mutta joku tarttuu minuun kiinni. Kuka se voi olla? Lukas on vain iloinen, sillä hän on voittanut jo tekemättä mitään. Ei hän lähtisi minua pelastamaan, sillä hän on muuttunut.

Eikä kukaan muu ollut kuilulla.

Mutta se joku on alkanut kuljettaa minua ylös. Avaan silmäni ja meinaan pudota takaisin, sillä se oikeasti on Lukas. En voi erehtyä hänen isosta kiharatukastaan.

Miten? Mitä tapahtui? Miksi…?

“Lukas!” huudan. “Lukas, mitä sinä teet?”

“Pelastan sinut”, hän huutaa takaisin, mutta en kuule samaa kylmää sävyä kuin aikaisemmin.

“MIKSI?”

Ei vastausta.

Katson ylös ja huomaan kun kuilun suu lähenee koko ajan, ja vapaus, elämäni, maailma on vielä edessä. Valo kasvaa koko ajan. Pian Lukas ja minä olemme jo kuilun suun yläpuolella ja laskeudumme sille puolelle, jolla Lukas seisoi ennen kuin putosin.

Vedän syvään henkeä. Sitten toisen kerran. Raikasta ilmaa. Ei tunkkaista kuten kuilussa.

Sitten katsahdan Lukasiin. Hän näyttää olevan sekavien tunteiden keskellä. Huudahdan hänelle:

“Kiitos!”

“Mene piiloon. Juokse pois. Äkkiä, jonnekin tuonne metsään”, hän sanoo minulle. “Mene ennen kuin he tulevat…”

“En kyllä mene! Minun pitää kuulla, miksi –”

“Ei, oikeasti, he tulevat pian! Sinun pitää oikeasti lähteä!” Lukas huutaa.

“Mutta ketkä tulevat?”

“Ei ole aikaa selittää… Mene!” Lukas sanoo ja huitoo hätäisenä kohti metsää. Olen näkevinäni kyyneleen tipahtavan hänen poskelleen. “Mene”, hän sanoo hiljaa. “Oikeasti.”

Minä käännyn kohti läheistä metsää.

“Juokse jonnekin piiloon”, Lukas sanoo, jonka jälkeen hän näyttää tuntevan jotakin. “Äkkiä! Nopeasti!” hän huudahtaa hätääntyneenä.

Minä lähden juoksemaan kohti metsää, ja kun olen päässyt sinne, seuraan puiden takaa, miten kaksi pitkää hahmoa kävelevät lyhyen Lukasin eteen. He tekevät jotakin, ja kuulen vaimeana Lukasin äänen, kun hän sanoo:

“Luna on tippunut kuiluun.”

Se saa minut värähtämään. En edes tiedä miksi, mutta jokin hänen ääneensä palanneessa kylmässä sävyssä on jotakin niin karmeaa.

Kuulen matalaa murahtelua, jota päästelevät mitä todennäköisimmin ne kaksi pitkää hahmoa. Minua inhottaa – he ovat varmaankin sitä porukkaa, joka minua vihaa.

Pian huomaan, että jotakin tapahtuu. Ne hahmot tekevät jotain Lukasille, joka kaatuu maahan. Joudun pakokauhun valtaan, kun hahmot lähtevät kävelemään metsän reunaa, juuri sinne suuntaan, jossa minä olen. He ovat jotenkin saaneet olinpaikkani selville!

Lähden juoksemaan syvemmälle metsään, vaikka minun tekisi mieli palata Lukasin luokse katsomaan, mitä hänelle kävi. Tässä kuitenkin on sellainen pulma, että jos tekisin niin, luultavasti kuolisin.

Kompastun puun juureen ja kaadun. En voi pidätellä kirkaisua, sillä jalkani vääntyi ja kipu on kova. Takerrun lähimmäiseen puuhun ja hengitän syvään, värisevästi. En saa noustua ylös, sillä jalkani on niin kipeä.

Pitkät hahmot löytävät minut pian, ja murahtelevat jotakin keskenään. Hyvin inhottavaa. Kummallakin on musta huppu päässä, joten en voi erottaa heidän kasvojaan.

Pian kummatkin tähtäävät minua joillakin epämääräisillä kepeillä. Alan tuntemaan suurta vihaa. Miksi? Miksi ihmeessä he yrittävät tappaa minua, kun en ole tehnyt mitään?!

Puristan puuta tiukemmin ja suljen silmäni tiukasti kiinni. Siinä hetkessä tunnen nousevani ilmaan. Ei se mitään auta, sillä en onnistu vielä nousemaan kauhean korkealle.

Ja väärin meni sekin. Kun kuulen kovan pamauksen ja näen sekunnin murto-osan ajan jonkin tulevan hirveällä vauhdilla ulos toisen pitkän hahmon kepistä suoraan minua kohti, singahdan vielä ylemmäs, melkein puiden latvaan asti.

Saan kyllä liikuttua paikallani, mutta en mihinkään suuntaan. En tiedä, miten pääsen täältä pois, ja alan taas pelkäämään. Kyllä he saavat keppiaseillaan minua tännekin ammuttua. Kun kuulen taas kovan pamauksen, käteni ojentuvat salamannopeasti, ja sinkoavat jonkinlaisia tulipalloja.

Ne eivät lennä ihan maahan asti, mutta molemmat huppupäiset, pitkät hahmot kaatuvat maahan. Tapoinko heidät? En todellakaan ole koskaan ikinä halunnut tappaa ketään. Samassa alan laskeutumaan maata kohti…

Hypin yhdellä jalalla huppuhahmojen luokse ja kokeilen, hengittävätkö he. Onneksi kyllä, mutta en käsitä mikä heidät kaatoi maahan. He eivät kuitenkaan näytä olevan tajuissaan.

Sitten saan ajateltua Lukasia. Lähden kävelemään vaivalloisesti, toinen jalka kipeänä kohti Lukasia. Mitä hänelle tapahtui? Miksi hän pelasti minut? Mitä…?

Jatkan matkaani, kunnes tulen sinne, missä Lukas makaa maassa täristen. Rojahdan hänen vierelleen ja kysyn tärisevällä äänellä:

“Mitä he tekivät?”

Lukas yrittää selvästi sanoa jotakin, mutta hän ei saa puhuttua. Hän vaikuttaa huonovointiselta. Minulle tulee paha aavistus.

Hänen ruskeat silmänsä katsovat heikkoina suoraan minun kirkkaansinisiin silmiini. Minun tekisi mieli kirkua. MITÄ HE TEKIVÄT LUKASILLE?

Hänellä on vahvat piirteet ja tosi kihara tukka. Pitkät ripset, tummat kulmat… joista toinen oli aina hiukan korkeammalla kuin toinen kun hän katsoi minuun.

“Lukas, mitä he tekivät sinulle?” sanon ja ääneni värähtää.

Lukas yrittää taas sanoa jotakin. Hän ei onnistu muuta kuin päästämään jonkinlaisen kähähdyksen. Alan hengittämään hysteerisesti. Mitä jos hän…?

Lukas katsoo suoraan minua silmiin. Sitten hän saa jotakin sanotuksi, ja minun pitää pinnistellä saadakseni selvää. Tajuan kuitenkin, mitä hän sanoo:

“Luna, olenko koskaan kertonut sinulle, kuinka kaunis olet?”

Purskahdan taas itkuun. Kyyneleeni putoaa hänen poskelleen, ja silloin hänen silmänsä sulkeutuvat. Hengitys lakkaa, enkä pysty muuta kuin tuijottamaan häntä.

Kuinka vihaan niitä huppupäisiä hahmoja. He tekivät jotakin Lukasille, pojalle joka pelasti henkeni. Vihaan maailman julmuutta. Vihaan kuinka ihmiset vain hyväksyvät sen.

Lukasin viimeiset sanat pyörivät päässäni. Sanat jotka muistan aina.

Toivon että hän kuulisi, mutta ei kuule.

“Minun olisi pitänyt kertoa, kuinka paljon merkitset minulle.”