Kaikki on hyvin

Heiiiii ja hyvää helmikuuta! ✨

MÄ KIRJOITIN TARINAN PITKÄSTÄ AIKAA JA SE OLI MAHTAVAA. :D

Ja joo, mulla ei oo minkäänlaista käsitystä itsekään, mistä tämä kertoo, mutta toivottavasti tykkäätte! 😅

::

Istun leikkipuiston keinussa ja tutkiskelen maahan heitettyä lehteä. Se on joku niistä kylän lehdistä, ja siinä onkin vain muutama mielipidekirjoitus ja pari haastattelua jääkiekkoa harrastavista nuorista. Ja jääkiekko on mielestäni tyhmää, joten en edes tiennyt miksi minua kiinnostaa näiden nuorten höpötykset.

On vaikea sanoa, millainen tunnelma ympärillä on. Joko tutkin sitä lehteä tai katselen kirkasta taivasta kuulokkeet korvilla ja ajattelen. Satunnaiset lyriikat kiinnittävät huomioni, mutta palaan aina takaisin ajatuksiini, joista en kuitenkaan kunnolla saa kiinni. Ne ovat kuin ohikiitäviä maisemia, jotka voivat olla kauniita mutta jotka kuitenkin pian jo jäävät pelkäksi muistoksi.

Aurinko on jo laskemassa kukkuloiden taakse, kun yhtäkkinen kylmä viima lävistää minut. Säpsähdän ajatuksistani ja tajuan, että olen istunut siinä jo aika kauan. Varmaan kolme tuntia, pelkissä ajatuksissa.

Kummallista miten tuo aika rientää.

Nousen ylös ja tutkailen ympäristöä varuillani. Minut valtaa yhtäkkiä suuri tarve lähteä paikalta – nopeasti. Otan kuulokkeet pois korvilta ja sysään ne reppuni pohjalle. Jotain on lähistöllä. Joku, jokin, jotain.

Samanlainen kylmä viima puskee taas lävitseni, ja minua alkaa jo toden teolla ahdistaa. Vaaleaa usvaa alkaa kerääntyä ympärilleni, ja aivan pian se sankkenee niin paljon, etten näe enää ympärilleni. Suuntavaistoni katoaa. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Kuin joku estäisi minua puhumasta.

Nyt kylmä viima on niin voimakas, että se kaataa minut maahan. Yritän nousta ylös, mutta sekään ei toimi. Paniikki kasvaa, mutta huutoa ei edelleenkään kuulu. En enää tunne maatakaan allani, ja huidon vain sumua, ikään kuin saisin sen sillä häipymään. En tosin välttämättä halunnut edes tietää mitä sen takana oli.

Kaikki on hyvin, sanoo hiljainen ääni. “Kaikki on hyvin, älä huoli.”

“Kuka olet?” yritän kysyä, mutta ääneni ei kuulu.

“Kaikki on hyvin.”

Eteeni alkaa hahmottumaan jotakin. Yritän siristellä silmiäni; mitä se on? Mikä, kuka se on?

Se on pojan hahmo. Poika on noin 13- tai 14-vuotias, ruskeahiuksinen. Hän hymyilee minulle ja ojentaa kättään, kuin kertoen että kaikki on hyvin. Yritän tarttua siihen, mutta en tunne hänen kättään. Omani vain halkoo ilmaa, ja poika katoaa.

Hänen jälkeensä tulee lisää hahmoja. Ohikiitäviä hetkiä, hymyileviä kasvoja. Kaikki yrittävät ojentaa minulle kättään, kuin auttaakseen minut pois, mutta en saa heidänkään kädestä otetta. Kun alan vaipumaan epätoivoon, kuulen taas saman äänen: “Kaikki on hyvin! Rauhoitu.” ja outo rauha laskeutuu ylleni. En osaa muuta kuin totella ääntä ja rauhoittua.

Mutta hahmoja tulee vain lisää. Yksi, viimeinen jää oudon pitkäksi aikaa luokseni. En osaa sanoa, onko hahmo se sama poika, jonka näin ensimmäisenä, mutta hyvin samalta hän näyttää.

Hän ojentaa minulle kättä iloisen näköisenä, ja tällä kertaa päätän vielä yrittää tarttua siihen, vaikka tiedän jo ettei se onnistu. Poika hymyilee minulle, kun huomaan, että pystyn tarttua hänen käteensä. Minä kiljaisen, ja yhtäkkiä ääneni kuuluukin. Poika hymyilee ja sanoo taas: “Kaikki on hyvin.”

Hän puristaa kättäni tiukasti. Suljen silmäni, ja tunnen yhtäkkiä putoavani. Putoan pitkään, pitkään, pitkään – vähän alle ikuisuuden verran, sekunnin…

Säpsähdän leikkipuiston keinussa hereille. On tullut jo pimeä, eikä sumusta näy jälkeäkään.

Nousen seisomaan. Jalkani tuntuvat puutuneilta, mutta päätän lähteä. Reppu on täsmälleen sillä paikalla, johon sen olin jättänyt tänne tullessani, ja kuulokkeetkin ovat korvillani. Minulla ei ole mitään hajua, mitä juuri tapahtui, enkä osaa palata todellisuuteen – vaikka se todennäköisesti olikin vain unta.

Se vain tuntui niin todelta.

Heitän repun selkään ja vilkaisen ympärilleni. Ei minulla kai muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä kotiin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.