Hymy & kesähypetystä

Heiiiiiiiiiiiii ja IHANAA KESÄÄ 💚🌿

Tunnen suurta tarvetta ilmoittaa teille, jotka sitä ette vielä ole varmasti huomanneet, että kesäloma on alkanut!!! Jooh, toivottavasti sulla oli hyvä päättäjäispäivä :) Tänään saatte lukea tarinan joka kertoo päättäjäispäivästä. :D Ja lopussa hypetystä kesälomasta! 😂

/ /

Hymy

Päättäjäispäivä oli vähän sateinen mutta lämmin. Se ei haitannut minua, mutta useimmat luokkalaiseni olivat pää hajalla. Minä sen sijaan katselin (kun muut pelasivat pikkusateessa jalkapalloa – pitääkö jalkkis teilläkin liittää ihan kaikkeen?) valkean pilviharson peittämään taivasta ja tunsin pienien vesipisaroiden kutittelevan ihoani.

Ystäväni Fiona oli ihan hullu jalkapallofani, joten jouduin viettämään aikaani ilman hänen seuraansa. Muut kaverini taas touhusivat jotakin joka ei suoraan sanoen kiinnostanut minua yhtään. Osa taas – se porukka joka ei antanut koskaan minkään tärvellä omaa kaunista asua – hengasi katoksessa ja kikattivat jollekin joka ei myöskään kiinnostanut minua.

Välillä joku tuli moikkaamaan minua tai kyselemään kesäsuunnitelmista, sanomaan että vapaus koittaa pian. Tutkailin siinä todistustani, jonka keskiarvo oli 8,5, ja olin ihan tyytyväinen. Hienostihan kai tämä vuosi oli mennyt, mutta jokin minua jäi vaivaamaan todistuksessa. En tiennyt mikä se oli, mutta joku minua siinä painoi. Päätin kuitenkin unohtaa asian ja olla hyvällä fiiliksellä kesäloman kunniaksi. Hymyilin ja katselin ympärilleni.

Vähän ajan päästä tunnistin Fionan vaaleat kiharahiukset – sieltä hän tuli Austinin kanssa istumaan minun viereeni. Austin oli yksi poika meidän luokalta, joka oli mielestäni aika ärsyttävä, mutta myös niin söpö. Hänellä oli oranssinruskeat silmät ja hiukset, ja hänen tyylinsä oli… erittäin vaihteleva.

“Moi, Aurelia”, Fiona sanoi. “Sulla on haaveiluhetki? Meidän introvertti.”

“No ite oot vertti”, minä sanoin ja Fiona kikatti. “Ootko sä tyytyväinen sun todistukseen? Mitä sait matikasta?”

“No, ihan hyvinhän mulla tää vuosi on mennyt”, Fiona totesi, “mutta olis se voinut paremminkin mennä. Matikasta tuli kutonen…”

“Mä sain kasin”, sanoin ja virnistin.

Austin oli hiljaa, ja kun käännyin katsomaan häntä, huomasin hänen tuijottavan minua silmät hiukan sirillä. Fionan kanssa keskustelusta kasvoilleni oli jäänyt hymy, joten Austin kai luuli, että hymyilin hänelle ja punastui. Sydämeni pamahti niin kovaa, että uskoin hänenkin kuulevan sen.

No, minä ja Fiona jatkoimme rupattelemista ja Austin kuunteli vieressä. Miksiköhän koko poika oli edes tullut siihen, kun hän ei sanonut sanaakaan? Yritin viestittää ilmeilläni Fionalle Miksi Austin tuli tähän?, mutta hän vain kohautti olkiaan.

Vähän ajan kuluttua eteemme tuli seisomaan ärsyttävän itsevarmana maailman ärsyttävin Emily, jonka kasvoilla oli ovela ilme, joka ilmiselvästi kertoi että jotakin oli luvassa.

Emilyllä oli tapana härnätä jokaista, joka hänelle väitti jotakin vastaan. Hän yritti keksiä joka puolelta joitain asioita, joista voisi huomautella. Joten en ihmetellyt, että hän sanoi kovaan ääneen:

“Austin ja sä? Hah, söpö pari. Sähän siis tykkäsit siitä?” Hän ei vilkaissutkaan Austiniin.

Vaikka en ihmetellyt... Mitä hittoa? Mitä Emily oikein ajatteli? Kuka hänelle oli kertonut? No, Clara tietenkin. Clara oli entinen ystäväni, joka päätti kerran vain alkaa vihaamaan minua ja Fionaa ja liittyä Emilyn porukkaan. Syystä äläkysymiksi.

Minua alkoi yhtäkkiä melkein itkettää, koska Clara oli muuttunut niin typeräksi ja jaksoi kertoa asioita, joita en halunnut paljastaa kenellekään, vaikka minua oikeastaan ei enää olisi haitannut jos juttu olisi paljastunut.

Mutta olisin voinut kertoa sen itse.

Ja vain Austinille.

Minun teki mieli hankkia jostakin paistinpannu ja kumauttaa sillä kahta ihan hiton itseään täynnä olevaa päätä sillä ja rikkoa kiltti tyttö -vaikutelma. Mutta en tehnyt niin.

Joo. Tähän väliin – tiedän, että tämä voi kuulostaa sinusta lapselliselta, mutta mieti jos itsesi en-halua-sen-tulevan-muille-tietoon-ihastus kailotettaisiin koulun pihalla, niin voit ehkä ymmärtää paremmin tulevan.

Luokkakaverit vilkuilivat ja kikattivat, jotkut kohauttivat olkiaan ja jotkut olivat ihan normaalisti. En silti tykännyt, että huomio kiinnittyi tänne.

Minähän kyllä Emilylle suutuin ja samalla Claralle. Kaikki nämä sanat olivat tarkoitettu heille kahdelle (ja niillä sain ihmiset tuijottamaan minua vielä enemmän):

“Mitä HITTOA sä kuvittelet saavasi tolla aikaan? AJATTELETKO SÄ KOSKAAN, MILTÄ SUSTA TUNTUIS JOS JOKU TEKIS SULLE ITSELLES SAMALLA TAVALLA, MITEN SÄ JAKSAT KOKO AJAN KULUTTAA ARVOKASTA AIKAA ELÄMÄSSÄSI?”

Emily vaan hymyili omahyväisesti, koska hän tiesi, että minua ärsytti eniten se että hän ja Clara olivat yhdessä liittoutuneet minua vastaan. Clara taas hiukan taaempana kikatti parin porukkansa tyypin kanssa. Kiva.

Fiona vaikutti kiusaantuneelta. Austin tarkkaili tilannetta ja piti toista kulmaansa koholla. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta olin huomaavinani pienen hymyn väreilevän hänen kasvoillaan.

Minä marssin pois paikalta alas leikkikentän mökkiin, joka tuntui jostakin syystä oikein hyvältä paikalta. Siellä minä kiroilin itsekseni ja mietin, etten enää ikinä kerro mitään kenellekään enkä varsinkaan tykkää yhtään Austinista. Joo joo, kuulostaa lapselliselta, mutta mieti nyt itse itsesi siihen tilanteeseen.

Sen jälkeen minua ärsytti että Emilyllä ja Claralla oli niin suuri vaikutus minuun. Silloin ajattelin, että rakastan Austinia sydämeni pohjasta.

Ja sitten minua alkoi itkettämään. Miksi maailmassa piti olla tuollaisia idiootteja?

Suututti. Itketti.

Sitten näin, että joku tuli rinnettä alas. Pyyhin nopeasti kyyneleeni pois, mutta kyllä Austin kasvoiltani näki, että olin itkenyt.

“Joo, tiedän, tyhmää”, Austin sanoi.

“Saanko olla rauhassa?” tiuskaisin Austinille, ja näin pojan säikähtävän vähän. Kaduin heti yhtäkkistä raivopurkausta ja kun hän kääntyi lähteäkseen, sanoin nopeasti: “Tai no… voithan sä jäädä.”

Sillä hetkellä kääntyessään takaisin minuun päin Austin näytti tosi söpöltä. Hänen silmänsä kimaltelivat, ja minusta tuntui että niiden ansiota oli että sade loppui juuri silloin. Minun teki mieli rutistaa Austinia ja kysyä, miksi piti olla Emilyitä ja ystäviä, jotka pettivät.

“Austin… sä tiedät, että Clara oli mun ja Fionan paras ystävä ennen.” Poika nyökkäsi. “Me jaettiin kaikki haaveet siinä kolmen porukassa, ja mun ‘huippusalaisuus’, jota en vähän aikaa sitten halunnut paljastaa kenellekään, oli… tuo. Ja, ööh… niin.”

Austin pysyi hiljaa.

“Mulle tulee niin mieleen kaikki vanhat muistot joita koin Claran kanssa ja vihaan sitä minkälaisen jengin jäsenen Emily siitä on tehnyt.” Viha alkoi taas kuplia sisälläni, mutta sitten tajusin että olin mennyt purkamaan Austinille koko jutun.

Austinille. Joka kuunteli. Joka kuunteli hyvin. Jonka kanssa olin aikaisemmin vain tuumannut jotakin läksyistä. Söpölle pojalle.

Minä voinut vastustaa sitä, kuinka hän katsoi minua ymmärtäväisen näköisenä, ja tuosta vain minä menin ja halasin häntä.

Hän kietoi kätensä ympärilleni. Minä nojasin häneen ja tärisin vihasta ja surusta. Mutta sitten tajusin, että olin aina unelmoinut juuri tästä hetkestä, ja nyt se oli totta.

“Austin”, sanoin hänelle ja astuin kauemmaksi. "Olet ihana."

Austin hymyili taas ja tarttui minua käsistä kiinni. Hän veti minut luokseen. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä sykettä. Se kumahti tasaiseen tahtiin, ja samalla kuulin Austinin hengityksen. Hän silitti selkääni, ja minä hymyilin suuremmin kuin ikinä olen hymyillyt.

Olimme siinä hetken, emmekä välittäneet mistään muusta. Tunsin olevani turvassa. Se oli ihana tunne, ja viha pyyhkiytyi jo kokonaan pois.

Lopulta kun astuimme kauemmas toisistamme, Austin sanoi:

“Olis kyllä tosi ihanaa, jos sä voisit olla mun tyttöystävä.”

“Sopii”, sanoin Austinille hymyillen. “Ja sovitaan, ettei välitetä enää YHTÄÄN Emilystä tai Clarasta.”

“Sovitaan.”

Tartuin häntä kädestä kiinni, eikä minun edes tarvinnut vetää häntä, kun hän jo seisoi ihan lähelläni. Hänen oranssinruskeat silmänsä kimaltelivat, kun huulemme lähestyivät toisiaan. Se hetki minulla oli aikaa sisäistää sitä, mitä juuri oli tapahtumassa.

Lopulta, ikuisuuden kuluttua huulemme koskettivat toisiaan. Huomasin, että Austinilla oli pehmeät huulet.

Nyt minulla oli poikaystävä. Se oli hämmentävää; unelmani oli käynyt toteen. Ja siinä minä sitten olin, suutelemassa häntä. Olin niin onnellinen, etten muistanut enää koko Claraa enkä varsinkaan Emilyä.

Sen jälkeen menin Austinin kanssa takaisin Fionan luo, ja totta kai minun piti saada kertoa Fionalle heti, mitä oli tapahtunut, koska olen… sellainen. Fiona virnisti isosti ja halasi minua. Minäkin virnistin, ja Austin taisi virnistää myös.

Ja kun koulu vihdoinkin loppui, me kolme kävelimme yhdessä pois vapaudenriistäjäksi kutsutusta paikasta (jonka yleinen nimitys oli kyllä koulu) ja kasvoillamme väreili auringon iloisten säteiden säestämänä leveä hymy.

/ /

Mitä tykkäsitte? Ei ehkä kaikista realistisin tarina, mutta sen tarkoitus oli saada hyvälle mielelle, joten toivottavasti onnistuin :) Nyt, jos se ei vielä toiminut, niin yritän saada teille hyvän mielen tässä :D

On niin ihanaa, että kesäloma vihdoinkin alkaa. Siis miettikää, että parin viikon päästä on v-u-o-s-i siitä, että Olisi ihanaa… ja sen mukana myös VA ilmestyi tähän maailmaan. Ja jotakuinkin vuosi sitten luin muiden tarinablogilaisten 4.6. (viime vuonna kesäloma alkoi siis sinä päivänä) julkaisemia tarinoita ja olin hyvällä tuulella :)

Ja OIKEASTI, oon kirjoittanut vuoden aikana ties kuinka monta tekstiä kesästä, ja NYT SE ON, tulkaa mukaan hypetykseen 😂

No joo, haluan vielä sanoa, että ihanaa kesälomaa jokaiselle 💚🌿🦋🍉🪻🍀🌸🌻🌼🌷💐🪷🏵🌹🌺🌱🍃 (kaikki ihanat kesäemojit.) Nauttikaa ja unohtakaa koulu :D (Ja lukekaa Viljan ajatuksia.)