Mikä maailma

Päivää :)

Tänään tällainen pohdiskelutarina, koska pohdiskeleminen on mukavaa. Toivottavasti teitä kiehtoo 😂💜

/ /

Mun tekee mieli kysyä siltä pojalta, joka just istui mun viereen, että miks se istui siihen mutta se on niin söpö että mun yleiset toiminnot on lakanneet toimimasta. Sydämen sykkiminen mukaan lukien. Sitä paitsi se näyttää siltä, ettei ehkä oo sopiva hetki puhua. Jos se tahtoo puhua, antaa sen puhua ja katsotaan pystynkö mä vastaamaan tai oonko jo kuollut.

Niin no ehkä olis ihan hyvä kertoa että missä mä olen. Istun keskellä metsänreunalla olevaa niittyä. Mä oon tullut tänne rauhoittumaan koska tää päivä oli ihan kauhea ja joskus on ihan kiva istua niityllä. Siis jollain sellaisella, jolla ei usein ihmisiä näy. Olis vähän outoa, jos joku kattois autosta että joku istuu tien viereisellä pellolla, vaikka se olis niitty. Ihmisillä on vaan taipumus ajatella niittyjäkin pelloiksi.

Mutta selvästi nyt mä oon saanut seuraa.

Sillä pojalla on kivat vaaleat kiharahiukset ja ruskeanvihreät silmät. Se hymyilee mulle vähän ja mun sydän pomppaa kurkkuun. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, mun pää huutaa ja mun tekis mieli huutaa myös omalla äänelläni jotain epäselvää. Mä nimittäin rakastan outoja tilanteita varsinkin jos niihin liittyy söpöjä poikia jotka tulee istumaan viereen.

Me vaan katotaan hiljaisuuden vallitessa rauhallisesti keinuvia puita ja tunnetaan tuulenvire kasvoilla.

Hetki tuntuu kestävän suunnilleen miljoona vuotta taikka viisi sekuntia. Mä en osaa tarkalleen sanoa, mutta pikkuhiljaa huomaan, että ilma alkaa viiletä. Mun ei ollut tarkoitus istua näin kauan täällä, mutta kai tässä on mennyt yli tunti. Mä harkitsen lähtöä mutta poika näyttää siltä, ettei mun tee mieli tehdä niin. Se aikoo ehkä sanoa jotain.

Sadepisaroita alkaa tiputella vähän taivaalta, ja mun mielessä alkaa liikkua outoja mielikuvia siitä miten mä juoksen kotiin ja toi poika yrittää saada mua kiinni ja mä juoksen karkuun…

Toisin sanoen mulla on kylmä.

Miks mulla on niin outoja mielikuvia?

Mä oon jo lähtemässä mutta se poika sanoo yhtäkkiä “Moi”.

“Moi…” mä sanon kysyvään sävyyn. Mä ootan että se kertois miks se päätti tulla istumaan mun viereen niitylle jossain keskellä ei-mitään.

“Jutellaanko?” poika kysyy ja katselee metsälle päin. Se ei ilmeisesti aio kertoa nimeään. Eikä sitä miks se tuli siihen istumaan.

“Okei…” mä sanon hiukan kysyvään sävyyn. Mä en tiedä mitä se aikoo jutella. Miten kukaan nyt tietäiskään?

"Ihmiset kaipaa aina vastauksia. Mun tekee mieli tehdä asioita ilman järkevää selitystä joten tulin nyt tähän", poika selventää ja kertoo samalla vastauksen kysymykseen, jota en esittänyt.

"Öö. Selvä."

“Onko aika sun mielestä outo käsite?” poika kysyy yhtäkkiä, enkä osaa vastata. Onneksi hän jatkaa. “Siis sehän on vaan yksi lukuisista meidän ihmisten keksimistä jutuista helpottamaan elämää, mutta silti me ollaan niin riippuvaisia ajasta ja vihataan välillä sitä, että aika kuluu. Mutta kuluuko se?”

Mä en tiedä mitä sanoa. “Öööööö…” tuntuu oikealta.

“Onko tämä kaikki vaan ikuista nykyhetkeä?”

Meidän “juttelu” on oikeastaan vaan tuon pojan filosofisia aatteita, joten tahdon keksiä jotain. San0n:

“Kiehtovaa.”

Poika hymyilee vähän ja mun pää huutaa nyt IIIIIIIIIIK. Filosofinen poika. Ihanaa.

Mä katon hölmistyneenä sitä ja se kattoo mua ei-niin-hölmistyneenä. Mä en tiedä edes sen nimeä, mutta silti musta jotenkin tuntuu että me oltais tunnettu aina. Poika saa mut tuntemaan oloni rauhalliseksi.

“Me kutsutaan yöksi aikaa, kun taivas pimenee ja kuu tulee esiin. Ja silloin kello on taas kaksitoista. Niinku päivälläkin kerran. Mutta mikä yö oikeesti on? Sekin on vaan osa ikuista nykyhetkeä, kun on vaan vähän pimeämpää.”

Mä tuijotan poikaa. Sitä alkaa naurattaa ja se sanoo sitten:

“Mä hämmennän joskus huvikseni ihmisiä.”

Me ollaan taas hetki hiljaa. Mä vilkuilen silmäkulmastani sitä poikaa ja huomaan, että se on koko ajan pitänyt mua silmällä. Ja se hymyilee. APUA-APUA-APUA-APUA, huutaa pää ja mä yritän käsittää, miten jollain voi olla tuollainen hymy. Mä oon aina tiennyt, että joillain nyt vaan sattuu olemaan kaunis hymy, mutta että…

“Mikä on tää maailma?” mä lopulta kysyn pitkän ajan jälkeen.

“Hmm… mikä se sun mielestä on?” poika kysyy ja kohauttaa vähän kulmiaan.

Mietin hetken. Sitten mä sanon:

“Mun mielestä se on kaunis ja käsittämätön, tosi outo ja sekava paikka, jota me kaikki täällä asuvat voidaan kutsua kodiksi." Mä päätän pitää tässä kohtaa tauon – osittain siksi etten tiedä mitä mä seuraavaks sanoisin (ja haluan jatkaa vielä puheenvuoroani) ja osittain antaen pojan miettiä mitä sanoin. Sitten jatkan. "Maailma on mun mielestä koti, jota pitää suojella ja josta pitää pitää huolta.”

Poika hymilee. “Mä arvasin että sä oot tommoinen.”

“Minkälainen?” mä kysyn.

“Hienosti ajatteleva ja fiksu tyttö, jonka kanssa on kiva jutella”, se sanoo ja hymyilee ja mä punastun vähän.

Ainakin mun itsetunto kohosi just aika tosi paljon.