Kukkaniityllä

Heips! Tänään on taas uuden postauksen aika. Se kertoo tytöstä nimeltä Aline. (Se on kaunis nimi, eikö vain!) Niin kuin nimestä huomaa, siihen liittyy vahvasti kukkaniitty. Nyt vaan lukemaan! 😉

Aline Metsävuori kävelee uupuneena pientä hiekkatietä koulusta kotiin. Kulunut koulupäivä on ollut hirveä ja kamala ja ankea. Ei siinä ollut mitään muuta erikoista, kuin että Alinen luokka oli saanut vielä vähän enemmän temppuiltua ja riehuttua. Lisäksi Alinen ainut ystävä on poika, eikä sen vuoksi tullut tyttöjen liikuntatunnille, jolla melkein  kaikki kamaluus oli tapahtunut.  

Aline miettii parasta ystäväänsä (ja salaista ihastusta) Alexia, joka on onnekas, eikä joutunut tyttöjen kanssa liikkumaan. 

Onnekas. Hän on onnekas. Onnekas, onnekas, onnekas. Sana alkaa kuulostaa oudolta, kun sitä hokee mielessään monta kertaa… onnekas, onnekas… Onnekas on ihana sana. Siitä tulee mieleen punainen, ja punaisesta tulee mielee punainen ruusu. Okei, nyt siis punainen ruusu on onnekas. 

 

Aline hymyilee ensimmäistä kertaa sinä päivänä. 

Tien vieressä olevalla vihreällä kukkaniityllä on paljon keltaisia leskenlehtiä, joiden keskellä vilahti ehkä valkoiset jäniksen korvat. Vihreä ja keltainen sopivat hyvin yhteen!

Kyllä ne asiat siitä liikuntatunnista huolimatta ovat ihan hyvin, Aline miettii. Niitty on niin houkutteleva, että hän päättää poiketa sinne.  

Aline alkaa kerätä kukkakimppua, jonka voisi kotona laittaa pieneen ruukkuun. Siihen siniseen pieneen ruukkuun, joka on ja pysyy ehjänä. Se on ollut Alinen kotona niin kauan kuin hän muistaa, ja jos se joskus särkyisi, hän luultavasti itkisi. 

Yhtäkkiä Alinen ohi viilettää se pieni, valkoinen kani niin kovaa, että hän kaatuu. 

“Aih!” hän huudahtaa kun kukat lentävät kaaressa hänen kädestään maahan hänen mukanaan, mutta pian hän unohtaa kipeän oikean kätensä, jolla oli ottanut vastaan, kun pehmeä ruohikko tuntuu niin mukavalta alapuolella, ja taivaalla hiljalleen lipuvat pilvet peittävät kirkkaan auringon. Joku pilvi näyttää lentokoneelta, joku toinen kukkaselta, joku on vain… pilvi. 

Aline sulkee silmänsä eikä välitä pienestä hämähäkistä, joka kapuaa hänen kasvojaan pitkin… hän vaipuu uneen, jossa hän lentelee yhdessä perhosten kanssa… 

Perhoset kuiskailevat hänelle ja lepattavat hänen vierellään. Nekin ovat vihreitä ja keltaisia. Yhtäkkiä Aline tulee perhosten kanssa pimeän kuilun yläpuolelle. Perhoset jatkavat matkaansa, mutta Aline putoaa syvään, tummaan ja karmivaan kuiluun. 

“APUAAAAAAAA!” Aline huutaa niin kovaa kuin pystyy, mutta sitten –

“Aline!” kuuluu ääni, johon Aline havahtuu. “Herää!” Ääni kuulostaa hieman hysteeriseltä mutta silti vakaalta.  

 

Aline raottaa silmiään. Aurinko tuntuu sokaisevan hänet, kun silmät ovat pitkään olleet kiinni. Hän oli nukahtanut sille kauniille niitylle… siihen on kyllä helppo nukahtaa… 

“Alex!” Aline huudahtaa kun huomaa ystävänsä kasvojen tarkkailevan häntä. 

“Moi. Huusit apua?” Alex ihmettelee. 

 

“Öh… unissani.”

“Ai. Toivottavasti kukaan muu ei kuullut”, Alex sanoo ja katsahtaa ympärilleen. “Ei ainakaan ketään näy.”

“Hyvä! Mutta hei Alex, eikö olekin kaunis paikka” Aline päivittelee ystävälleen.

“Kohtalainen”, Alex tuumaa, ja kun hän näkee Alinen melkein raivostuneen ilmeen, hän korjaa: “Ei, vaan ihana!” 

“Sano muuta”, Aline toteaa hiljaa ja nousee ylös. Yhtäkkiä hän tajuaa, että on oikeasti nukahtanut pellolle… kuinkahan kauan hän siinä on ollut? Ovatkohan vanhemmat huolissaan…? “Mutta… mitä kello on?”

“Ei se ole kuin varttia yli  kaksi”, Alex sanoo katsottuaan rannekelloaan. “Olet nukkunut vaan kymmenisen minuuttia.”

“Huh”, Aline huokaisee. “Miten sä sitten päädyit tänne?”

“No olin tulossa sanomaan sulle yhden jutun, ja mietin, että käväisenpä tuolla niityllä”, Alex kertoo kasvoillaan outo ilme. 

“Joo, se on niin houkutteleva”, Aline sanoo ja vilkaisee ympärillään olevaa keltaisen ja vihreän merta. “Tiedätkö mitä?”

“No?” Alex kysyy äkkiä. 

“Onnekas on ihana sana.”

“Joo, niin”, Alex vastaa. Hän vaikuttaa jännittyneeltä ja hermostuneelta. Sen huomaa siitä, että hänen suupielensä nykii. Aika söpöä... “Mutta mulla oli se… yksi juttu.”

“Anna tulla vaan”, Aline sanoo jännittyneenä. Mitähän Alex aikoo sanoa? 

Alex vetää syvään henkeä. “Sä olet aika…” Alexin kasvot punehtuvat, “aika nätti.”