Viimeinen naurunhelähdys

Moips! 

Tässä on kirjoittamani tarina, joka kertoo kuolemasta. Ainakin sain vanhemmat itkemään tällä, katsotaan miten te pärjäätte! >:D 

“Se kuuluu elämään - #2” -tarinan kanssa ei oikein nyt luista, joten katsotaan milloin se tulee. Se viivästyy vähän!

Okei, enempää ei ole höpistävää, joten päästän teidät nyt lukemaan. Ja hei, kertokaa kommenteissa, onnistuinko tekemään tästä surullisen! NYT saatte alkaa lukemaan!!! :D 

Viimeinen naurunhelähdys

Katsoin heitä kaikkia. Siinä he olivat – ystäväni ja perheeni. Kaikki olivat siinä, silmät vääristyneinä huolesta ja surusta.  

Katsoin kaikkia, jotka joskus kiusoittelivat minua pienistä jutuista, ja joita minä joskus itsekin kiusoittelin. Nyt he olivat siinä kaikki, toivoen että selviytyisin. En välittänyt kyynelistä, jotka virtasivat poskilleni vuolaasti. En oikeasti välittänyt mistään muusta, kuin heistä, jotka siinä olivat. 

Kaikki he olivat erilaisia, mutta kauniita. Eriväriset silmät katsoivat kaikki minua. 

Tunsin oloni huonoksi – siinä vain katselin toisia, en sanonut mitään, en kiittänyt heitä siitä, että olivat tehneet neljäntoista vuoden lyhyestä elämästäni hyvän ja elämisen arvoisen – kannustaneet minua ja kertoneet, että kaikesta selviää.  

Mutta selviääkö kuolemasta?

Lähimpänä minua oli kiharatukkainen poika. Se poika oli ehkä elämäni tärkein henkilö – lyhyt ja nauravainen. Juuri sellainen ihminen, josta pidin. Hän oli kannustanut minua aina, jos joku harmitti. Hän tuki minua tälläkin hetkellä. Rakastin häntä.

Hänen ruskeat silmänsä olivat kostuneen kyynelistä, mutta silti hän hymyili. Hän tuli vielä lähemmäksi ja istuutui viereeni. Minä nousin myös istumaan. 

Hän katsoi minua ruskeilla silmillään – surullinen hymy oli haihtunut, ja nyt hän näytti vakavammalta kuin koskaan ennen. “Muista, että kaikesta selviää”, hän sanoi minulle – sitten kyyneleet virtasivat vielä vuolaammin. Hän sai minut uskomaan, että kaikesta oikeasti selviää, jopa kuolemasta. Sehän on pian jo ohi! En enää tajuaisi mitään, mutta siitäkin sitten olisin jo selvinnyt. 

Hänkin itki, samalla halasi minua. Hän halasi niin tiukasti, että minusta tuntui kuin en koskaan voisi kuolla – että olisin aina turvassa. Halasin häntä takaisin yhtä tiukasti. En halunnut irrottaa otettani, enkä halunnut hänen irrottavan otettaan minusta. Ihmiset ympärillämme katsoivat tilannetta – suhtautuivat hyvin tähän hetkeen.   

Halusin halata häntä loppuun saakka. 

Samassa iloisia muistoja virtasi mieleeni. Halasimme yhä toisiamme. Muistin, kun tein viiden ikäisenä ensimmäisen kärrynpyöräni – olin todella ylpeä. Kutsuin äidin katsomaan ja nauroimme yhdessä sille, kun kaaduinkin kyljelleni, enkä saanut sittenkään kärrynpyörää onnistumaan. 

Ja seitsemänvuotiaana menin ensimmäistä kertaa kouluun, sain uusia ystäviä ja leikin

hippaa heidän kanssaan. Ystäväni olivat nytkin paikalla, rakastin heitä niin paljon. He olivat tehneet lyhyestä elämästäni hauskan. Kaikki ne huonot vitsit ja naurut niille… ja viisi keinoa napata vanhempien huomaamatta sipsiä kaapista. 

Yhdeksänvuotiaana tutustuin ensimmäistä kertaa poikaan, jota tällä hetkellä halasin. Hän oli uusi oppilas luokallamme, ja sain kunnian olla hänen ensimmäinen ystävänsä. Ajan myötä ystävyydestä tuli jotain vielä suurempaa, mutta muistin hyvin sen, kun esittelin itseni ensimmäistä kertaa hänelle… 

En saanut katsettani irti hänestä. Silloin hänen tukkansa oli aivan yhtä kihara. Änkytin hänelle nimeni ja sen jälkeen vielä kompastuin omaan pulpettiini. 

Ja nyt, kun halasin häntä viimeistä kertaa, ajattelin ottaa puheeksi sen iloisen muiston kaiken tämän surun keskellä: “Muistatko kun näimme ensimmäistä kertaa?” kysyin hiljaa.  

“Muistan”, hän sanoi ja hymyili. Katsoin hänen hymyään, se sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Miksi minun piti erota hänestä? Miksi en enää koskaan saisi nähdä häntä? 

Hän rutisti minua, minä rutistin häntä. Tärisin isommin, kuin olin koskaan tärissyt. Se oli erilaista tärinää, kuin jännitys. En tiennyt, mistä se tuli.  

Kuolisinko koskaan, kun olin siinä? Tuntui, että olin siinä kuolematon hänen sylissään. Se oli turva. Se oli paras paikka kohdata loppu. Tiesin toki, että loppu tuli kaikilla ennemmin tai myöhemmin. Mietin isoäitiä, joka oli jo kuollut vähän aikaa sitten. Hän sai kokea tämän saman… mutta paljon vanhempana. Hän sai täyden elämän – toisin kuin minä. Se ei kuitenkaan harmittanut minua, tiesin etten ole yksin – tiesin, että tälläkin hetkellä toisia ihmisiä kuolee myös. 

Mutta se yksi asia minua vaivasi, ja sai kyyneleet virtaamaan poskilleni.

“Emme näe enää koskaan”, sanoin hänelle, ja ääneni murtui. 

“Emme niin”, hän vastasi rauhoittavalla äänellä, “mutta vaikka sinä et tule muistamaan minua, minä muistan aina sinut.” 

Ne sanat saivat minut rutistamaan häntä vieläkin enemmän tärisevillä käsilläni. 

“Säilytätkö muistoni?” kysyin häneltä itkuisella äänellä. 

“Totta kai”, hän vastasi ja halasi minua vieläkin tiukemmin. 

“Ja me säilytämme myös”, sanoi äiti toisella puolellani. Hänkin oli istuutunut sängylle. Isä nyökkäsi hänen vieressään. He olivat maailman parhaat vanhemmat.

Tunsin oloni jo hirveän huonoksi, se oli nyt käsillä. Kohta se tulisi – loppu. Minun loppu. Yritin muistella niitä kaukaisilta tuntuvia hetkiä, jolloin olin ollut iloinen… 

“Esittelenkö itseni vielä kerran?” kysyin häneltä ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. “Samalla tavalla kuin silloin?” Hän nyökkäsi taas. Pysyin yhä hänen sylissään ja puhuin samalla: “Olen kolmasluokkalainen Jasmin, ja tykkään piirtää ja pelata jalkapalloa. Äitin nimi on Mary.” Olin sanonut täysin samat sanat silloin, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa. 

Mutta nyt katsoin häntä viimeistä kertaa, ja kuulin kun hän nauroi. Nautin siitä hetkestä, joka oli elämäni viimeinen. Hänen pieni naurunhelähdyksensä jäi kaikumaan päässäni siihen asti, että kaikki pimeni.