Viimeinen naurunhelähdys – näkökulman vaihto

 

Heips! 👽

Muistatte varmasti (ehkä) Viimeinen naurunhelähdys -tarinan, joka julkaistiin heinäkuussa. Sain sellaisen oudon idean, että vaihdan näkökulmaa, joten päätin tehdä sen… Sen kiharapääpojan näkökulmasta. :D Jos et ole lukenut vielä alkuperäistä versiota, voit käydä lukemassa Viimeisen naurunhelähdyksen tästä! :)

Kuva on taas kerran DALL-E -ohjelmalla generoitu jos kiinnostaa! ;)

Toivottavasti en tällä pilaa koko tarinaa, kertokaa se kommenteissa. Kertokaa ihan rehellisesti vain! 🙈

Okei… No ei minulla ole muuta höpistävää, joten ei kun vaan lukemaan! 😀

…

Viimeinen naurunhelähdys – näkökulman vaihto

Katsoin häntä. Hän katsoi minua ja meitä kaikkia, jotka hänen ympärilleen olimme kokoontuneet. Viettämään viimeisiä hetkiä hänen kanssaan – kertomaan, kuinka paljon me hänestä välitimme.

En kestänyt sitä kaikkea surua ja haikeutta – jota tunsin jo nyt. Et tiedäkään, kuinka paljon muistoja silloin mielessäni virtasi, kaikkea niiltä ajoilta jolloin olimme tehneet jotain kivaa yhdessä, nauraneet ja… Muistin ennen kaikkea ensitapaamisemme pieninä, kolmannella luokalla.

Silmäni kostuivat kyynelistä, mutten alkanut hysteeriseksi – niin kuin olisin tehnyt ellei ympärilläni olevat ihmiset olisi tapittaneet. Kahden kesken hänen kanssaan olisin voinut alkaakin. Hän olisi rauhoitellut, mutta tällä kertaa siinä roolissa olin minä. Minun piti jollain ihmeen keinolla pysyä rauhallisena, jotta hän ei tuntisi turvattomuutta… 

Siirryin istumaan hänen vierelleen. Hän nousi samassa istumaan, mutta se näytti aika inhottavalta tekemiseltä.

Ja me katsoimme toisiamme. Ihan hiljaa. Sitten pyyhin sen surullisen hymyn (jonka ajattelin olevan niin idioottimaisen typerän näköinen) ja katsoin häntä vakavasti.

“Muista, että kaikesta selviää”, sanoin hänelle ja hän alkoi itkemään oikein vuolaasti. Rutistin häntä ja itkin hänen kanssaan. Se oli hetki, jota en unohda koskaan, usko pois.

Olimme kauan hiljaa. Hiljaa, kaikki olivat hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään, ei edes niiskahtanut tai itkenyt. Se hiljaisuus kuulosti joltain – joltain se kuulosti – mutta en tiennyt miltä. Hän kai mietti jotain, toivottavasti jotain iloista. En tiennyt, mitä tekisin silloin, kun se tapahtuisi. Minusta tuntui typerältä yrittää esittää rauhallista, vaikka se ei ollut yhtään minun tapaistani, edes tavallisissa tilanteissa. Minä vain halusin, että nämä hetket olisivat hänelle mahdollisimman kivat.

“Muistatko kun näimme ensimmäistä kertaa?” hän kysyi minulta rikkoen samalla sen hiljaisuuden ja herättäen minut mietteistäni. 

“Muistan”, sanoin ja hymyilin hänelle. Hän kohotti katseensa ja hymyili takaisin – mutta pian hänen ilmeensä vaihtui synkäksi. Sitä seurasi taas hiljaisuus, mutta tällä kertaa hän ei pysynyt paikoillaan, vaan tärisi kauttaaltaan.

Lopulta hän sanoi itkun murtamalla äänellä: “Emme näe enää koskaan.”

Tuo samainen asia oli vaivannut minua koko ajan. Se oli vaivannut minua niin, että kun hän sen sanoi, voin melkein pahoin. Yritin kuitenkin pysyä rauhallisena.

“Emme niin, mutta vaikka sinä et tule muistamaan minua, minä muistan aina sinut”, minä sanoin hänelle. Onneksi sain pidettyä ääneni tasaisena. Se kuitenkin olisi ollut jotain muuta, jos hän ei olisi sattunut olemaan juuri hän. 

“Säilytätkö muistoni?” hän kysyi minulta itkuntäyteisellä äänellä.

“Totta kai”, sanoin ja rutistin häntä tiukemmin.

“Ja me säilytämme myös”, sanoi hänen äitinsä sängyn toisella puolella. Minä hymyilin hänelle vähäsen, ja hän vastasikin hymyyn, tosin kyynelten keskeltä. Tiesin että heillä oli yhtä kovat paikat kuin minullakin tämän hyväksymisessä – tyttö jota olemme aina rakastaneet. Se, joka hymyili kaikille ohikulkijoille iloisesti, se, joka auttoi selviämään vaikeistakin tilanteista… Ja ennen kaikkea se, joka löysi positiiviset asiat kaiken surunkin keskeltä. Ja minä toivoin, että hän löysi tästäkin jotain positiivista, ettei hän olisi kauhuissaan, kuten minä.

Muistin, kun hän auttoi minua selviämään mummoni kuolemasta. Nyt minun täytyi itse selvitä hänen kuolemastaan, eikä kukaan olisi lohduttamassa.

Hän tärisi niin paljon, että se sai myös minut tärisemään. Hän hengitti raskaasti. Sitten hän kysyi pienellä äänellä: “Haluatko että esittelen itseni vielä kerran?” Minä nyökkäsin hänelle ja yritin vääntää naamani jonkinlaiseen hymyyn, jonka arvelin olevan yhtä irvistyksen kanssa. “Samalla tavalla kuin silloin?” hän taas kysyi. Nyökkäsin uudestaan, mutta tällä kertaa ilman hymyä.

Sitten laskeutui silmänräpäyksen kestävä hiljaisuus, joka tuntui syvällä. Se iski salaman lailla kaikkien ylle, ja värähti rikki, kun hän sanoi: “Olen kolmasluokkalainen Jasmin, ja tykkään piirtää ja pelata jalkapalloa. Äitini nimi on Mary.” Hän oli sanonut täsmälleen nuo samat sanat silloin, kun ensimmäistä kertaa tapasimme.

Se sai minut nauramaan. Minä nauroin kun sanat kaikuivat päässä – ihan vähän ennen kuin hänen silmänsä lasittuivat ja jäivät katsomaan minua. Sitten se nauru loppui, tilalle tuli syvä järkytys. Ja hiljaisuus taas, mutta sitä seurasi pitkän pitkän pitkän pitkä itkemishetki. Jaaaaa... hysteerisyys, sillä silloin kaikki oli ohi.