Siri hoitaa #1

 Heips!

Nyt mun tauko on ohi. Eipä kovinkaan pitkää aikaa kestänyt, koska äkillinen idea räjäytti mun tajunnan – ja tässä sitä ollaan 😅

Tästä alkaa jatkotarina, jonka ideana on 12-vuotiaan Sirin mokat ja nolot tilanteet 😅 Ekassa osassa Siri on kyllästynyt marraskuuhun ja kaveriinsa Jennyyn, unohtanut harjoitella pianolla koulun talent-näytökseen, eksyy metsässä ja mokailee kaikkien edessä. 😀

Tarina on aika humoristinen, joten vakavasti ei kannata ottaa :) Tämä on tarkoitettu samaistuttavaksi kaikille, jotka ovat elämänsä aikana kokeneet tällaisia päiviä, joita koko jatkotarina käsittelee – eli jokaiselle ihmiselle :)

Nauti!

…

Siri hoitaa #1

Koululle ei ollut onneksi kovinkaan pitkä matka, koska käveleminen ei tuntunut ollenkaan kutsuvalta ajatukselta kun ulkona satoi oli harmaata ja pilvistä – siellä oli marraskuu.

Heitin repun selkään ja lähdin kävelemään. Minua alkoi jo kyllästyttämään kaikki vesilammikot, vaikka marraskuu oli vasta alussa. En käsittänyt, miten tämän yli sitten päästäisiin – koko ajan harmaata ja ankeaa ja synkkää ja ärsyttävää… Aloin jo ikävöimään kesää, johon en olisi todellakaan palannut vielä syyskuussa tai edes lokakuun alussa.

Kun pääsin koululle, ystäväni – “ystäväni” – Jenny odotti minua. Olin pahalla tuulella jo valmiiksi, mutta kun Jenny alkoi taas olemaan Jenny, pahantuulisuuteni vain lisääntyi. Minua harmitti, että ärsyynnyin nykyään niin helposti Jennyn läsnäollessa, hän oli kuitenkin ystäväni, mutta niin se vain oli. Olimme olleet eskarista asti erottamattomia… ja minusta tuntui, että en enää halua olla Jennyn kanssa. Hmm, mitäköhän sitten tehtäisiin…? En halunnut, että Jenny loukkaantuisi, mutta se oli odotettavaa häneltä.

“Oletko sä jo harjoitellut sitä sun pianokappaletta?” Jenny kysyi.

“Että mitä?” minä kysyin häneltä hämmästyneenä. Sitten muistin: olin luvannut soittaa pianoa koulun talent-näytöksessä. Ja… unohtanut koko asian viikonlopuksi, ja tänään se pitäisi soittaa.

“No se pianoesitys!” Jenny huudahti. “Etkö sä ole muistanut sitä? VOI EI!”

Kiroilin mielessäni ja jupisin, kuinka hyvä aloitus tämäkin oli päivälle. Jenny komppasi vieressä, mutta huomasin ettei hän kovinkaan huomionut tätä vastoinkäymistä, eikä liioin sillä päätänsä vaivannut. Minua ärsytti. Paljon.

Kun kello soi, lähdin lampsimaan kohti koulun ovea Jenny perässäni. Hän oli sen takia rasittava, että vielä kuudennellakin luokalla roikkui yläastelaisia ja lukiolaisia halaamassa, ja kiljuu nähdessään hämähäkin. Sanotaanpa vaikka, että hän ei ole kovin paljon eskariajoista muuttunut.

Sisälle päästyäni etsin heti opettajan käsiini. Kerron hänelle, että olen unohtanut kokonaan harjoitella sitä pianokappaletta. Opettaja kysyi, osaanko soittaa jonkun toisen kappaleen, ja minun oli pakko myöntää, että osaan. En ensinnäkään ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa, mutta toisekseen en pitänyt ollenkaan niistä kappaleista, jotka osasin soittaa.

Päätin improvisoida. Se tosin hiukan pelotti, koska en ennen ollut soitellut omasta päästäni muiden nähden. Mitä jos kaikki menisi päin sanonko mitä?

“Mä voin yrittää jotain”, sanoin. Opettaja hymyili ja poistui paikalta, ja minä jäin tuijottamaan seinää ja mököttämään kädet puuskassa.

Äh. Hienosti taas hoidit homman, Siri, ajattelin. Huolehdit aina niin hyvin asioistasi.

***

Vähän ajan päästä kävelin puukäsityöluokkaa kohti (en tykkää yhtään käsitöistä, en mistäkään käsityöstä). Jenny ei ollut kanssani samassa käsityöryhmässä, vaan hän joutui kärsimään ompelukoneen äärellä ärsyttävän Antin käskytettävänä. Antti ei osannut ollenkaan käyttää ompelukonetta, ja kätki osaamattomuutensa väitöksiinsä siitä, että oppilaiden pitäisi jo osata laittaa langat koneeseen.

Myönnettäköön, että Anne, joka opetti puukäsityötä, osasi hommansa, mutta oli tosi hyvä mokaamaan. Kerrankin hän oli vahingossa tinaa käsitellessään polttanut sormensa ja joutunut soittamaan hätänumeroon.

No, sain sentään jutella Essin kanssa sahatessani laudanpätkää. Hän oli samassa sahaamisvaiheessa – pakko myöntää, että hän oli melkein yhtä toivoton puukäsityössä kuin minä… mutta hän oli tosi hauska ja ystävällinen.

“Osallistutko sä talent-näytökseen?” kysyin Essiltä. Hän oli maailman paras piirtäjä.

“Eikös se ollut kilpailu eikä näytös?” Essi kysyi. “En mä tykkää yhtään kilpailla, joten en osallistunut…”

“KILPAILU?!” minulta pääsi aika kova huuto, ja koko luokka kääntyi tuijottamaan minua. Virnistin nolona Essille ja hän hymyili takaisin myötätuntoisen näköisenä.

Jos. Tämä. On. Kilpailu. Minä. En. Voita. Sitä. Typerillä. Improvisoiduilla. Plimpautuksilla, ajattelin mököttäen.

“Se on kilpailu, niin mä ainakin ymmärsin”, Essi sanoi. Hän sahasi nyt väärästä kohtaa, ja ajattelin huomauttaa siitä, mutta juuri silloin Anne ilmoitti, että välitunti oli alkamassa. 

Luokka lähti oppilasvirtana vyörymään kohti ovea – ja totta puhuen se näytti houkuttelevalta, vaikka tiesin sen takana olevan käytävä, ja käytävän oven takana marraskuu.

“Voi hitto”, minä ärähdin pihalla. “Mulle sanottiin, että se on esitys! Mitä ihmettä sen tytön päässä pyörii?! Minä en tykkää hänestä enää yh-tään. Äh, kaikki menee pilalle koko ajan ja kaikki on ärsyttävää ja huonosti…”

Huomasin kävelleeni koulun rajan ulkopuolelle. Siirryin äkkiä askeleen eteenpäin, ettei kukaan huomaisi minun olevan siellä – mutta oli jo liian myöhäistä. Emelia lähti juoksemaan kohti välituntivalvojaa – ja sai minut samalla inhoamaan alakoulussa olemista. Se sanakin oli niin alistava: alakoulu. Äh…

Jennykin juoksi paikalle. “Miksi sinä noin teit?”

“Se oli vahinko, mä olin omissa ajatuksissani”, sanoin hänelle. “Mä en usko, että valvoja suuttuu siitä… mutta ei. Katso kuka tuolla on!”

Voiiiii ei. Sieltä tuli Eveliina, maailman – hmm – tiukin, ärsyttävin, tylsin, tylyin, kauhein opettaja, jolla oli kaikista ylimielisin ilme. Koko ajan.

“Mitäs sinä oikein ajattelit, nuori neiti?” hän karjui. Minun teki mieli sanoa, että me emme ole 40-luvulla, mutta pidin suuni kiinni. Eveliina nimittäin jatkoi. “Jos olisin opettajasi, saisit varmasti kolme varttia jälki-istuntoa, mutta ikävä kyllä minun on kerrottava tästä Jessikalle.”

Onneksi hän ei ollut opettajani. Eveliina lähti kävelemään pitkien jalkojensa teatraalisen mittavien askeleiden asfaltille tömähdellessä ja tiukasti solmittu nuttura näyttäen suoraan sanoen tatilta.

***

Kun olin tajunnut inhoavani matikkaa vielä enemmän kuin muistin ja olevani siinä paljon huonompi kuin muistin (sitä oli viimeksi perjantaina – kyllä se siinä ajassa ehtii unohtua), me lähdimme kävelemään luokan kanssa kohti läheistä metsää. Olimme lähdössä sinne kävelylle – liikanopettaja oli luvannut, että tänään tekisimme jotakin hiukan rauhallisempaa. Ajattelin, että ehkä kävelystä tulisi päiväni pelastaja.

Seuraavaksi liikunnanopettaja Ella kutsui meidät ympyrään kuuntelemaan hänen ennen-lenkille-meno-läpätystään. En oikein tiennyt, mitä hänellä muka enää oli asiaa, mutta kävelin muiden mukana rinkiin.

“Jaan teidät nyt pareiksi”, Ella sanoi kuuluvalla äänellä. “Parin kanssa kävelette koko matkan. Teidän pitää välillä ottaa juoksuspurtteja, mutta suurimman osan ajasta kuitenkin kävelette.”

Jahas. No niinpä tietenkin… Vihasin juoksemista.

Toivoin salaa, että Essistä tulisi parini, mutta se oli epätodennäköistä.

Eikä Essistä tullut pariani, vaan rinnakkaisluokan Aarnista.

No, ei hänessäkään mitään vikaa ollut. Lähdimme kävelemään ja juttelimme vähän. Sitten juttelimme enemmän, ja sitten juttelimme niin, että koko maailma tuntui olevan vain sanoja ja Aarni.

Ja sitten me huomasimme, että eksyimme.

“Öö… satuitko sä huomaamaan, että me ollaan nyt jossakin missälie?” Aarni kysyi yhdessä vaiheessa.

“En”, minä sanoin ja irvistin. “Öö…” Katsoin ympärilleni ja huomasin, että olimme poikenneet polulta ja tällä hetkellä seisoimme jossakin, missä ei näkynyt polun polkua. Vaan… metsää. Ja puita.

“Huudetaanko?” Aarni kysyi.

“Joo.”

Ja sitten me huusimme niin kovaa, että varmasti linnut lähtivät syöksymään kohti harmaata, marraskuun taivasta. Odotimme seuraavat suunnilleen viisitoista minuuttia, mutta kukaan ei tullut. Sitten lähdimme johonkin suuntaan.

Minä kompastuin ja kaaduin muurahaispesään. Siinä meni ne uudet housutkin. En jaksanut enää välittää…

Aarni auttoi minut ylös, ja koitimme huutaa taas. Kurkku suorana kohti taivasta, kohti maata, suoraan eteenpäin, suoraan taaksepäin ja kaikkialle.

“HALOOOOOOOOOO! AARNI JA SIRI TÄÄLLÄ!!! ME OLLAAN EKSYTTY!”

Eikä mitään.

Ja sitten minä aloin itkeä. Seuraavaksi nauraa. Miten näin oli oikeasti päässyt käymään? Koko päivä oli mennyt niin pilalle, että mitä tässä muuta nyt tekee kuin nauraa… Nauru tarttui Aarniin, joka kaatui tahallaan märille ja kuihtuneille mustikanvarvuille makaamaan ja sai kummatkin nauramaan vielä enemmän.

“Okei”, Aarni sanoi, “mulla ei just tänään ollut mukana sitä rannekelloa. Hitto.”

“No tuota… Mitä sanot jos huudetaan vielä ker–”

“Ei.”

Kiroilimme molemmat vähän aikaa, ja sitten yritimme taas suunnistaa jonnekin, jossa kuvittelimme olevan polku, jota kävelimme. Sitä ei löytynyt.

Sitten Aarni pysähtyi. “Meidän kyllä kannattaa pysyä paikoillamme.  Jos tuota… Jos joku sattuu olemaan kuullut meidän äänet ja nyt eksyy itsekin?”

Sitten kiroilimme taas ja nauroimme vähän. Kylmä alkoi jo tulemaan, ja luultavasti tunti oli jo loppunut.

Ja sitten tajusin, että retkemme jälkeisellä tunnilla olisi se talent-kilpailu. Minua alkoi oikeasti ärsyttää, ja sitten aloin huutamaan kaikkea mahdollista, mitä tuli mieleen: kirosanoja, tulkaa-nyt-jo-tänne-tai-me-kuollaan -tapaisia lauseita ja minä-vihaan-marraskuuta -tapaisia lauseita.

Aarni tökkäsi minua selkään, ja sitten käännyin ympäri. Huomasin, että liikunnanopettaja oli juuri tullut siihen.

Näytin varmasti aivan yhtä pimahtaneelta ja hölmöltä kuin isäni yrittämässä soittaa pianoa.

“Mites te tänne olette joutuneet?” Ella kysyi ja kohotti toista kulmaansa.

Aarni hoiti puhumisen, koska minun suustani ei tullut sanaa, ja se mitä juuri silloin halusin tehdä, oli sängynpohjalle vajoaminen. Ihailin Aarnin taitoa hoitaa asioita ylipäätään.

“Me keskusteltiin… liikunnan hyvistä puolista” – oikeasti olin kertonut Aarnille päiväni sisällön ja kuinka pahasti olin mokannut, ja Aarni oli kertonut minulle omia samantyyppisiä päiviään, mutta eihän sellaista Ellalle voitu kertoa – “ja… sitten me päädyttiin tänne… tai tuonne… tai ehkä tuonne…”

“No niin, tulkaapas, tunti on loppunut jo puoli tuntia sitten.”

***

Istuin pianon edessä ja mietin, mitä soittaisin.

Se oli aika noloa. Edessäni oli yleisö, joka odotti että alkaisin soittamaan. Sen takia painoin pohjaan c-duurin, ja seuraavaksi a-mollin, mutta sitten löi tyhjää. Soitin vahingossa ihan väärän soinnun. Yhtäkkiä soitin taas c-duurin, ja sitten olin aikeissa soittaa e-mollin. En kuitenkaan löytänyt siihen käännöstä, vaan hätäisesti menin d-duuriin… Koko “kappale” meni ihan pilalle.

Aplodit, jotka sain viiden minuutin taitoshow'lla tulivat ehkä Aarnin, Essin ja Jennyn käsistä, mutta suurin osa yleisöä ei hakannut käsiään yhteen. Nousin tuolilta, ja minun olisi taas tehnyt mieli huutaa. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä idealta, koska olin jo valmiiksi täysin varma siitä, että seuraavan viikon aikana ei muusta puhuttaisikaan kuin Sirin loistavasta pianoesityksestä.

Hiivin hiljaa yleisöön ja istahdin Aarnin ja Jennyn väliin. Essi istui edessäni ja kääntyi minuun päin. Hän näytti peukkua ja hymyili vähäsen.

Minä irvistin, koska se tuntui sopivalta tähän tilanteeseen. Essi hymyili myötätuntoisesti.

Seuraava esittäjä oli myös pianonsoittaja. Tajusin heti, että hänestä tulisi ylivoimainen voittaja, ja minä olisin ehkä se, joka saa vähiten ääniä. Ja tajusin myös, että inhoan kilpailuja.

No oikeastaan sain kolme ääntä: Aarnilta yhden, Essiltä yhden ja Jennyltä yhden. Ja vaan sen takia, että he olivat ainoat jotka ymmärsivät mitä tarkoittaa myötätunto.

Ja voittaja oli se minun jälkeinen pianonsoittaja.

***

Olin juuri lähdössä kotiin, mutta sitten liukastuin ja kaaduin. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset Essiä lukuunottamatta nauroivat. Jenny tosin lopetti nauramisen kun katsoin häneen.

Päivä purkissa, mahtavaa.